Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 25): Matti Kassila 100, Risto Jarva 90, Antti Peippo 90

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat -juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Matti Kassila (12.1.1924–13.12.2018) ohjasi 33 kokoillan elokuvaa vuosina 1949–1994. Hän on Jörn Donnerin ohella ainoa suomalainen elokuvantekijä, joka on ohjannut kokoillan elokuvateatterifilmejä kuudella vuosikymmenellä. Esikoisohjaus oli Oy Suomen Filmiteollisuus SF:n tuottama Isäntä soittaa hanuria (1949). Kassilan elokuvia tuotti 15 yhtiötä, enemmän kuin kenenkään muun ohjaajan. SF tuotti 13, Fennada-Filmi Oy 9, Suomi-Filmi Oy ja Skandia-Filmi Oy kaksi sekä muut yhtiöt kukin yhden. Hän ohjasi elokuvia romaaneista, näytelmistä, novelleista, kuunnelmista, radioreportaaseista, jopa kaskuista sekä elokuvakäsikirjoituksista.

Kassila ohjasi enemmän kuin kukaan toinen ohjaaja suomalaisten kirjailijoiden tekstejä: Agapetus eli Yrjö Soini, Arijoutsi eli Heikki Marttila, Jarl Hemmer, Ilmari Kianto, Pentti Kirstilä, Artturi Leinonen, Aila Meriluoto, Gustaf von Numers, Arto Paasilinna, Tatu Pekkarinen, Usko Santavuori, Serp eli Seere Salminen, F. E. Sillanpää, Topias eli Toivo Kauppinen, Ilmari Turja, Mika Waltari ja Hella Wuolijoki. Kassilan ohjauksista kymmentä voi luonnehtia jännityselokuviksi. Kassilan ohjaama Komisario Palmun erehdys (1960) äänestettiin taannoin kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Palmu-sarjan viimeinen Vodkaa, komisario Palmu (1969) oli vasta ensimmäinen Kassilan ohjaama kokoillan värielokuva. 

Matti Kassilan nuoruusvuosien Tampere

Tässä kaksi Matti Kassilan nuoruuden Tampereen muistelmaa. Ensimmäinen katkelma on Vanhan filmiduunarin juhannus (Lehtiset 2/2003). ”Isona poikana, 1930-luvun lopulla, kävin jo Tampereella ilman vanhempiani, etenkin kesäisin, kun kaverini Saarelan Jorkun kanssa teimme tehokkaita elokuvamatkoja sunnuntaisin, jolloin ehti käydä kolmessakin näytännössä peräkkäin. Olimme rautatieläisten lapsia ja meillä oli juniin vapaaliput. Yhdeltä käynniltä muistan, että eräs noista kolmesta elokuvasta oli nimeltään Hirmumyrsky, sen ajan katastrofielokuva hirmumyrskystä joltakin trooppiselta Tyynenmeren saarelta, jossa myös rakkauden myrskyt myllersivät. Siinä tanssi etevä steppaaja Eleanor Powell tanssin, joka eroottisuudessaan jäi ikuisiksi ajoiksi nuorukaisen mieleen.” Kassilan Tampereella vuonna 1939 näkemä elokuva oli Edward Buzzellin musiikkikomedia Honolulu (1939).

Toinen katkelma on Kassilan muistelmateoksesta Mustaa ja valkoista (Otava 1995). ”Jatkosotaa oli kestänyt kaksi vuotta, kun kesällä 1943 tulin hakemaan ylioppilaslakkiani, joka kaikille armeijassa palvelleille abiturienteille myönnettiin sinä vuonna ilman kirjoituksia. Haapamäen yhteiskoulun ylioppilasluokka oli pieni, seitsemän kirjoitti ja kolme sai lakin sotilaspuvussa. Sain tapausta varten Varkaudessa sijaitsevasta Panssarivoimien Keskuskorjaamosta kolmen päivän loman, josta yksi päivä meni lakkiaisiin, toinen juhlimiseen Tampereella ja kolmantena piti jo lähteä takaisin. Niinpä en kerennyt käydä 15 kilometrin päässä Keuruun kirkonkylässä, vaikka mieli teki. Siellä nimittäin filmattiin.” Keuruulla filmattiin kesällä 1943 Toivo Särkän ohjaamaa draamaa Vaivaisukon morsian (1944), pääosissa Ansa Ikonen, Eino Kaipainen ja Tauno Palo.

”Käsittele lipeää kuin tulta!”

Matti Kassilan ensimmäinen elokuva oli Suomi-Filmi Oy:n kahdeksan minuutin veronalennuslyhytkuva Kaverukset kalassa, joka tarkastettiin lokakuussa 1947. Seuraavana vuonna Kassila siirtyi Oy Suomen Filmiteollisuuteen. ”Ensimmäiseksi työkseni jouduin kuitenkin kuvaamaan T. J. Särkän professori Yrjö Meurmanille lupaaman valistuselokuvan lapsista, jotka olivat nielleet lipeää vahingossa, ja heidän hoidoistaan. Kuvaukset yliopiston sisätautisklinikalla olivat tuskallisia, kun lipeälapsien arpeutuneita ruokatorvia sondeerattiin. Kankaalta nähtynä se näytti vielä rajummalta. Elokuvasta järjestettiin Rexiin kutsuvierasnäytäntö eduskunnalle. Moni lähti salista kesken ja yksi henkilö pyörtyi. Presidentin puoliso Alli Paasikivi katsoi filmin loppuun. Sensuuri kielsi ”Lipeälapsien” julkisen esittämisen”, muistelee Kassila.

Kassila muistaa hiukkasen toisin. Elokuvatarkastamo halusi helmikuussa 1949 ”Lipeälapsista” poistettavaksi leikkauskohtauksen, jossa avattiin reikä mahalaukkuun. Lisäksi elokuva kiellettiin lapsilta. Valtion elokuvalautakunta hyväksyi syyskuussa 1949 elokuvan esitettäväksi leikkaamattomana, mutta säilytti sen edelleen lapsilta kiellettynä. ”Käsittele lipeää kuin tulta!”. Tampereen elokuvajuhlien 2005 Arkiston aarteiden yksi näytös oli nimeltään Suomalaisia tragedioita. Näytöksessä nähtiin Kassilan ”Lipeälapset”. Se oli vielä vuonna 2005 niin rankkaa katsottavaa, että Kino-Palatsin näytöksessä sattui pyörtymiskohtaus.

Kassila oli intoa täynnä elokuussa 1961 Tampereella

Suomalaisen elokuvan vuosikymmeninä 1990-luvulle saakka pitkiä dokumenttielokuvia ei joka vuosi valmistettu eikä elokuvateattereissa esitetty. Matti Kassilan pitkään valmisteilla ollut Kolmen kaupungin kasvot sai ensi-iltansa Tampereella 7.12.1962 Kino-Palatsissa. Elokuva on tutkielma kolmen kaupungin, Tampereen, Turun ja Helsingin ihmisistä ja ominaispiirteistä vuoden 1961 elo-, syys- ja lokakuussa. Kukin episodi on kestoltaan puoli tuntia.

Kassila oli intoa täynnä Kolmen kaupungin kasvojen Tampere-jaksoa tehdessään. Näin hän muistelee: ”Olimme elokuun 1961 Tampereella, syyskuun Turussa ja lokakuun Helsingissä. Materiaalia kertyi runsaasti, ja lisää otimme Suomi-Filmin vanhojen kuvien arkistosta. Leikkaustyöstä muodostui työläs. Tampere oli kiitollisin kuvattava, ja siitä tuli epäilemättä paras puolituntinen. Tampere on Suomen ensimmäinen suurteollisuuskaupunki, ja se näkyy siinä yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti. Kaupungin luonne on dramaattinen, siinä ilmapiirissä ovat työskennelleet Lauri Viita, Väinö Linna ja Eino Salmelainen.”

Kolmen kaupungin kasvot -dokumentin Tampere-jakso on onnistunut tutkielma 1960-luvun alun Tampereesta, se on yksi hienoimmista Tampere-lyhytelokuvista kautta aikojen. Olavi Puusaaren selostaman Tampere-jakson kaunopuheisen luistavasti yleisestä yksityiseen etenevä kerronta löytää kesän 1961 Tampereen kasvoista ja ominaispiirteistä oivaltavia pikku tarinoita ja ilmeikkäitä yksityiskohtia. Kassila rakentaa upean dokumenttinsa draaman muotoon: historialliset veden draama, tehtaiden draama ja joukkojen draama vuosina 1905 ja 1918. Dokumentin tekohetken, kesän 1961 draamoina on sukupuolten draama ja draamaa ihmisessä itsessään.

Kassila keskittää puolituntisensa kosolti Tampereen naisiin. ”Hämeen tummasilmäneitonen on takuulla määrätietoinen, hänessä on levollista kauneutta, mutta sisällä biologista draamaa.” Tampereellahan oli vuonna 1961 noin 13 000 naista enemmän kuin miehiä. Toki Tampereen miehiäkään dokumentti ei unohda. ”Tampere on myös kova ja totinen, valpas ja terävä. Miesten tehtaissa Lokomossa ja Tampellassa taotaan Tampereen ja Suomen tulevaisuutta.”

Tampere-jaksossa on myös ”piilokamerakohtaus”. Lauantai-ilta elokuussa 1961 Hämeenpuistossa kello 20.05. ”Tämä on tositapaus”, kertoo äänessä oleva Kassila. Missä ajassa nuori mies iskee nuoren naisen? ”Kaksitoista minuuttia”, toteaa Kassila. Ken on iskettävä tamperelaislikka, siitä minulla ei ole tietoa. Mutta iskijähanun tiedän, hän ei ole tamperelainen. Hän on dokumentin tekijäporukkaan kuuluva 16-vuotias stadilainen Jaakko ”Jakkuli” Talaskivi, tuleva elokuvantekijä. Näin meitä katsojia ”huijataan” dokkarissakin. Tampereen filkkareiden vuoden 1999 Arkiston aarteet -näytöksen jälkeen Tampereen yliopiston naistutkimuksen aktivistit ruotivat ärhäkästikin Kassilan näkemyksiä naisvaltaisesta 1960-luvun alun Tampereesta 1990-luvun vinkkelistä.

”Toivon, ettei Tampere koskaan hävittäisi punaisia tiiliseiniään”

Tampere täytti 185 vuotta 1964. Syyskuun 24. päivä 1964 oli se päivä, jolloin tarkastettiin jopa kaksi Tampereen kaupungin tilauslyhytelokuvaa, molemmat värielokuvia. Reino ”Palle” Palmrothin lyhytelokuvayhtiön Oy Opuksen valmistama ja Matti Kassilan ohjaama Tampere on kelpo Tampere-lyhytelokuva, kesto 13 minuuttia. Elokuva alkaa Kassilan lausuessa Lauri Viidan Mylly-runon alkua: “Oli täyttämä askeleen, päälaskimo Tampereen: väli torin ja Tuulensuun, kiviseinän ja lehmuspuun – joka jäljiltä tarhurin, oli järkytys kaupungin.” Kassila rakentaa pitkälti tehdaskaupunki Tampereen teknillissosiaalisen hiidenkirnun kuvauksensa Viidan tekstien varaan. Elokuva keskittyy teollisuuden ja kulttuurin Tampereeseen, mikä tiivistyy Tampereen ”kolmeen koohon”: koneet, kengät ja kankaat. Musiikki on Erkki Ertaman. Kassilan kertojaäänen oivaltava lopputoteamus 60 vuotta sitten on täyttä asiaa tänä päivänäkin: ”Toivon, ettei Tampere koskaan hävittäisi punaisia tiiliseiniään.” No, toisinhan kävi. Punatiiliseiniä moukaroitiin vimmaisesti 1960-luvun lopulta 1990-luvulle asti.

Näin Kassila muistelee Tampere-lyhytelokuvaansa: ”Reino Palmroth eli Palle soitti ja kysyi, tekisinkö hänelle Tampereen kaupungista lyhytelokuvan. Sanoin, että sopii. Palle siihen: ”Jos sinulla on jokin idea, pane paperille ja laita minulle.” Kirjoitin siitä paikasta, ja iltapäivällä se oli jo Pallella, joka lähetti sen Tampereelle ja sai tilauksen. Vasta myöhemmin oivalsin, että Pallehan hankki minun avullani koko tilauksen. Otin Pallelta kuukauden palkan: kaksi viikkoa Tampereella, toiset kaksi viikkoa leikkaukseen ja äänitykseen. Filmistähän tuli ihan mukava. Tampereen johto oli tyytyväinen. Liikemiestä minusta ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt.”

Sen toisen samana päivänä 24.9.1964 tarkastetun Tampereen tilauslyhytelokuvan kesto on niin ikään 13 minuuttia. Se on Oy Filminorin valmistama, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaama Tampere, iloisen kesän kaupunki. Se esittelee luonnonläheisyyttä korostaen Tamperetta kesämatkailukaupunkina. Se on sekä perinnettä että uutta luotaava 1960-luvun puolenvälin Tampereen kesäilmeen kattaus. Elokuvan suvisena kehystarina on kaksi Tampereen nuorta likkaa, naisten kaupungissa kun ollaan. Selostaja on Pakkasvirta ja musiikki on Kari Rydmanin.

Suomen ensimmäinen Palmujen yö 13.3.1999 Pakkahuoneella

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa 1970-luku oli osallistuva ja poliittinen, jopa repiväkin tyyliin: ”Ookkos sää punanen vai valkonen?” ”Tarttis tiätää, kekä kysyy.” Matti Kassila oli 1970-luvulla aktiivinen, hän oli vasta perustetun Suomen elokuvasäätiön hallituksessa ja säätiön tuotantopäällikkönä sekä valtion elokuvapoliittisen komitean jäsenenä. Ani harva hesalainen tuki Tampereen filkkareita tapahtuman ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta Kassila oli yksi aktiivisista filkkareiden tukijoista.

Filkkareiden kymmenes ns. pitkä yö 13.3.1999 oli Suomen ensimmäinen Palmujen yö, joka kunnioitti 75-vuotiasta Matti Kassilaa. Esitimme kaikki neljä Komisario Palmu -elokuvaa: Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu!, Tähdet kertovat, komisario Palmu ja Vodkaa, komisario Palmu. Pitkän yön aluksi Matit Kassila ja Ranin viihdyttivät komisario Palmun ystäviä, joita Tullikamarin Pakkahuoneelle oli kertynyt yli 300. Näistä iso osa katsoi koko Palmujen yön aamutunneille saakka. Välipaloina oli saatavilla tunnelmaan sopivaa ruokaa ja juomaa, ei sentään absinttia. Palmujen yön musiikkinumerosta vastasi Tampereen poliisikuoro. Ennen esiintymistään Pakkahuoneella poliisikuoro avasi ääntään Tullikamarin yläkerran aulassa. Tila raikui, kun kuoro lauloi serenadin filkkaritoimiston likoille: Anskulle, Eijalle, Ellille, Kirsille, Merjalle, Mirkulle, Paulalle, Päiville, Tuulalle, ym.

Veturinkuljettajan pojan, Matti Kassilan viimeiseksi ohjaukseksi jäi hänen synnyinseudullaan Haapamäellä kuvattu ”junajännäri” Kaikki pelissä (1994). Kassilan elokuvaura päättyi 70-vuotiaana. Hänelle ei annettu enää tuotantotukea suunnitteilla oleviin elokuvaprojekteihin kuten Jääkärin morsian. Tämä oli sitä supisuomalaista elokuvapolitiikkaa ja ”nokkismiskulttuuria”, tokihan näin oli ollut ”maan tapa” jo aikaisemminkin.

Matti Kassilan elokuvien esitykset Tampereen filkkareilla 1969–2024

Esifilkkareilla Tampereen lyhytelokuvapäivillä 1969 nähtiin ulkoministeriön tilaustyö Suomi tänään – Finland today (1967, 22 min), joka sai ensimmäisen palkinnon Tarbesin matkailuelokuvafestivaalilla Ranskassa. Elokuvasta ulkoministeriö tilasi käyttöönsä 130 kopiota. Kolmen kaupungin kasvot Tampere-episodi (1962, 29 min) Arkiston aarteet 1995, 1999 kaksi eri näytöstä, 2004, 2008, 2011, Rake Special 2014, 2024. Traileri elokuvista Elokuu (1956) ja Kaasua, komisario Palmu! (1961) Arkiston aarteet 1997. Palmujen yö 13.3.1999. Traileri elokuvasta Elokuu (1956) Raittius vai humala -näytös 2002. Matti Kassila & Osmo Harkimo: Iskelmäkuvia (1969, 9 min) Tähtisumua! – Iskelmien yö -näytös 2003. Tampere (1964, 13 min) Arkiston aarteet 2004, 2013, Rake Special 2020. Traileri elokuvista Jäähyväiset presidentille (1987) ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) Arkiston aarteet 2005. ”Lipeälapset” (1949, 11 min) Arkiston aarteet 2005. Matti Kassila & Väinö Vento: Me Tammelat ”kaukoviisautta” (1970, 8 min) Arkiston aarteet 2010. Kolmen kaupungin kasvot Turku-episodi (1962, 29 min) Arkiston aarteet 2011.

Risto Jarvan elokuvat rikas tutkimusmatka 1960- ja 1970-lukujen Suomeen

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja, elokuvaohjaaja Risto Jarva (15.7.1934–16.12.1977) kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa ohjaamansa Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytöstä seuranneena yönä 16. joulukuuta 1977. Jarvan kuolema muistutti 12 vuotta aikaisemmin joulun alla tapahtunutta kirjailija Lauri Viidan kuolemaa niin ikään auto-onnettomuudessa 22. joulukuuta 1965. Molemmat mestarit kuolivat alle viisikymppisinä, Viita 49- ja Jarva 43-vuotiaana. Risto Jarva jätti jälkeensä yhden merkittävimmistä elämäntöistä, mitä suomalainen elokuvakulttuuri tuntee. Hänen sekä kokoillan elokuvansa että lyhytelokuvansa ovat rikas tutkimusmatka 1960- ja 1970-lukujen Suomeen – mitä on olla suomalainen noina vuosikymmeninä. Jarva oli koko suomalaisen elokuvakulttuurin keskeisiä vaikuttajia 1960-luvun alkuvuosista kuolemaansa asti.

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin ja Postisäästöpankin merkittävä yhteistyö tuotti lukuisia tilauslyhytelokuvia 1960-luvun jälkipuoliskolla ja 1970-luvun alussa. Näistä Risto Jarva ohjasi suurimman osan eli kahdeksan lyhytelokuvaa vuosina 1965–1972: Asuminen ja luonto (1965, 24 min), Kaupungissa on tulevaisuus (1966, 22 min), Nainen ja yhteiskunta (1968, 29 min), Tietokoneet palvelevat (1968, 15 min), Turvallisuutta metsätöihin (1969, 24 min), Maaseudun tulevaisuus? (1970, 25 min), Luonnon talous (1971, 31 min) ja Kuluttaja (1972, 29 min).

Nainen ja yhteiskunta on Jarvan lyhytelokuvien pääteos. Se on 1960-luvun lopun haastava puheenvuoro roolikeskustelusta ja naisen tasa-arvon puutteesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Aihe on oivaltavasti rajattu ja keskittyy vallitseviin asenteisiin mielipiteitä ironisesti kärjistäenkin. Nainen kaupallisuuden sukupuolikohteena ja välineenä tiukasti nähtynä. Saalistajien ja uhrien osat loppukohtauksessa Linnanmäellä. Nainen ja yhteiskunta osui 1960-luvun ”yhden asian liikkeiden” polttopisteeseen. Se on Jarvan lyhytelokuvien aatelia ja tuotantoyhtiö Filminorin laadun tavaramerkki. Filminorin modernit tilauselokuvat olivat uudenlaisen yhteiskunnallisen lyhytelokuvan tienraivaajia. Jarvan lyhytelokuvien kirjo on yhtä monipuolinen kuin hänen pitkien elokuviensa, ja se kuuluu laadullisesti suomalaisen elokuvan painavimpiin.

Risto Jarva -palkinto ideoitiin Suomen elokuvasäätiössä keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todetaan, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen lyhytelokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteena on palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillä ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä enemmän kuin elokuvakerronnan muodollisella valmiudella edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Risto Jarva -seura perustettiin 15.12.1978 Helsingin Säätytalolla.

Risto Jarvan elokuvien esitykset Tampereen filkkareilla 1969–2024

Esifilkkareilla Tampereen lyhytelokuvapäivillä 1969 nähtiin neljä Jarvan tilauslyhytelokuvaa: Kaupungissa on tulevaisuus (1966), Kansaneläkelaitoksen tilauselokuva Kansanvakuutus turvanamme (1967, 30 min), Nainen ja yhteiskunta (1968) ja Tietokoneet palvelevat (1968). ”Kunnioitamme näillä päivillä Risto Jarvaa Suomen menestyksekkäimpänä ja tinkimättömimpänä elokuvaohjaajana, jonka lyhytelokuvatuotanto on parasta, mitä suomalainen elokuva on koskaan luonut.” (Tampereen lyhytelokuvapäivien 1969 ohjelmaesite). Työtä Ylioppilasteatterissa (1961, 8 min) Suomalaisia veronalennuslyhytelokuvia 1984, Arkiston aarteet 2019. Trailerit elokuvasta Yö vai päivä I ja Yö vai päivä II (1962) Arkiston aarteet 1997. Bensaa suonissa (1970) M. A. Numminen All Long Night -näytös 2000. Kitka (1963, 9 min) Arkiston aarteet 2002. Tietokoneet palvelevat (1968) Planeetta Logos -näytös 2002. Risto Jarva & Jaakko Pakkasvirta: Tampere, iloisen kesän kaupunki (1964, 13 min) Arkiston aarteet 2004, 2022. Traileri elokuvasta Yhden miehen sota (1973) Arkiston aarteet 2005. Kaupungissa on tulevaisuus (1966), Maaseudun tulevaisuus? (1970), Tietokoneet palvelevat (1968), Nainen ja yhteiskunta (1968) Arkiston aarteet 2008. Tietokoneet palvelevat (1968) Tieteisnäkyjä-näytös 2013. Luonnon talous (1971) Arkiston aarteet 2020. Nainen ja yhteiskunta (1968) Rake Special 2024.

Antti Peipon lyhytelokuvat ovat täysiverisiä klassikoita

Antti Peippo (10.9.1934–26.6.1989), lyhyt- ja esseedokumenttien mestari, on ainoa suomalainen elokuvantekijä, jonka jokainen itsenäinen lyhytelokuva on esitetty Tampereen elokuvajuhlien kilpailusarjoissa: Viapori – Suomenlinna (1972, 23 min), Leikkien mallit (1975, 21 min), Menneen ajan kuvat (1977, 21 min), Graniittipoika (1979, 11 min), Seinien silmät (1981, 9 min), Sivullisena Suomessa (1983, 25 min), Kolme salaisuutta (1984, 17 min), Ateneumin joululehti (1985, 31 min), Ratsastus Aasian halki (1987, 37 min), Hotel Belveder (1987, 36 min), Sijainen (1989, 25 min) ja Valtakunnan sydän (1989, 11 min). Antin omintakeiset, arvotuksellisetkin lyhytelokuvat tulevat kestämään armotonta aikaa, ja ne ovat täysiverisiä klassikoita. Graniittipoika-mestarityön motto: ”Graniittipoika 1917, vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939–44 sankarivainaja.”

Lisäksi Tampereen filkkareilla esitettiin Suomen ensi-iltana 1986 Antti Peipon pitkä dokumenttielokuva Nykytaiteen museo (1986, 63 min). Se lähtee olettamuksesta, että Helsingin terassitorille olisi rakennettu Nykytaiteen museo. Museolla ei kuitenkaan olisi selvää fyysistä muotoa. Se pikemminkin viittaisi mahdollisuuksien moninaisuuteen. Ulkoista rakennusta selvemmin dokumentti kiteytyy museon sisältöön, taiteeseen, ja myös uudenlaisten toimintojen mahdollisuuksiin. Nykytaiteen museo keskittyy Suomen taiteen tilanteeseen vuonna 1985. Se pikemminkin aavistelee tulevaisuutta kuin paneutuu historiaan. Suomalaisen taiteen tilanne nähdään kansainvälisen tilanteen heijastumana.

Antti Peippo oli Tampereen filkkareiden 1970- ja 1980-luvun palkituimpia suomalaisia elokuvantekijöitä: Viapori – Suomenlinna kansainvälisen kilpailun kunniamaininta 1973, Graniittipoika kotimaisen katselmuksen kunniakirja 1979, Sivullisena Suomessa kansainvälisen kilpailun kunniamaininta ja kotimaisen kilpailun ensimmäinen palkinto 1983, Kolme salaisuutta kotimaisen kilpailun erikoispalkinto 1984, Ateneumin joululehti kotimaisen kilpailun erikoispalkinto 1985 ja Sijainen kotimaisen kilpailun pääpalkinto ja Risto Jarva -palkinto 1989.

Onko suomalaisilla lyhytelokuvilla ”suuria linjoja”?

Suomalaisen lyhytelokuvan ”suuria linjoja” saa hakemalla hakea. Yhden merkittävän linjauksen teki kotimaisen kilpailun pääpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon 1989 voittanut Antti Peippo mestariteoksellaan Sijainen (1989). Se on Antin matka elämänsä ensimmäiseen seitsemään vuoteen, psykoanalyyttiseen matkaansa lapsuuteensa ja traumaattiseen sota-aikaan, joka jätti jälkensä kansakunnan muistiin. Sodan herättämät tunnot, kollektiivinen syyllisyys ja vastuu heijastuivat perheidenkin ihmissuhteisiin. Kun kansakunta kärsi, myös yksilöt kärsivät. Dokumentissa yksilön historia kohtaa talvi- ja jatkosodan ajan kansallisen historian. Se on tutkielma yhteisön ja yksilön suhteesta, siitä, miten kansalliset traumat heijastuvat yksityiseen ihmiseen. Sijainen oli lähtölaukaus ja tienraivaaja suomalaisten dokumentaristien henkilökohtaisille tarinoille.

Antti Peippo tiesi sairastavansa syöpää tehdessään mestariteostaan Sijainen. Näin Antti: ”Olen kerännyt kansallisen trauman itseeni. Martti Siiralan teorian mukaan patologia on muuttanut muotoaan sukupolvesta toiseen, sairauteni kautta tavallaan todistan, että historian linja on ollut oikea. Syöpä on yhteenveto Suomen kansan historiasta, ajatusten umpikuja, tiivistys.”

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja kuvaaja Antti Peippo kuvasi liki kaikki omat lyhytelokuvansa. Hän kuvasi Risto Jarvan ohjaamasta 11 kokoillan elokuvasta 10: X-Paroni (1964), jonka ohjasivat Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta ja Spede Pasanen, Onnenpeli (1965), Työmiehen päiväkirja (1967), Ruusujen aika (1969), Bensaa suonissa (1970), Kun taivas putoaa… (1972), Yhden miehen sota (1973), Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975), Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977). Peippo kuvasi myös 16 Jarvan ohjaamaa lyhytelokuvaa: ensimmäinen kuvaus Tampere, iloisen kesän kaupunki (1964) ja viimeinen Ystävien seurassa (1977).

Antti Peipon elokuvien esitykset Tampereen filkkareilla 1973–2024

Viapori – Suomenlinna (1972) kansainvälinen kilpailu 1973. Leikkien mallit (1975) kansainvälinen kilpailu 1975. Menneen ajan kuvat (1977) kansainvälinen kilpailu 1977. Graniittipoika (1979) kansainvälinen kilpailu ja kotimainen katselmus 1979. Seinien silmät (1981) kotimainen katselmus 1981. Sivullisena Suomessa (1983) kansainvälinen ja kotimainen kilpailu 1983. Kolme salaisuutta (1984) kansainvälinen ja kotimainen kilpailu 1984. Ateneumin joululehti (1985) kansainvälinen ja kotimainen kilpailu 1985. Nykytaiteen museo (1986) Suomen ensi-ilta 28.2.1986 Kino-Palatsi. Ratsastus Aasian halki (1987) kotimainen kilpailu 1987. Graniittipoika (1979) Arkiston aarteet 1987, Carte blanche Suomen elokuvakontakti 40 vuotta 2010. Hotel Belveder (1987) kansainvälinen ja kotimainen kilpailu 1988. Sijainen (1989) kotimainen kilpailu 1989, Valtakunnan sydän (1989) kansainvälinen ja kotimainen kilpailu 1990. Viapori – Suomenlinna, Graniittipoika, Seinien silmät, Sivullisena Suomessa, Kolme salaisuutta, Sijainen, Valtakunnan sydän Antti Peippo in memoriam -näytös 1990. Sijainen Carte blanche Juha Rosma 2004, Rake Special 2010, Risto Jarva -palkinto 40 vuotta -näytös 2019, Rake Special 2024.

Loppukevennys: ”kirotut ellut” Kun taivas putoaa… ja Olavi Virta

Ainakin yhdessä kokoillan ellussa ovat puikoissa tämän Kinosilmän päähenkilöt Matti Kassila, Risto Jarva ja Antti Peippo. Kyseessä on Jarvan seitsemäs kokoillan ellu Kun taivas putoaa… (1972). Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku, Risto Jarva, Antti Peippo ja Peter von Bagh. Kuvaus: Antti Peippo. Yksi näyttelijöistä on Matti Kassila kansanedustaja Arvo Lamminpään roolissa. Ajan Totuus -lehden myyvä otsikko: ”Viidestä tonnista vaikka ministerin kanssa, mainostaa kaunis kipusisko tavaraansa.”

Jarvan ”kirottu” ellu pyöri kaks viikkoo Hämeenkadun alkupään teatteri Kinossa maaliskuussa 1972. Aamulehden Erkka Lehtola oli niitä harvoja kriitikoita, joka kehui sitä tyyliin ”tässäpä elokuva veitsenterällä”. Muutama kavereistani ei innostunut siitä ollenkaan. Vaan mää innostuin. Ehkä se auttoi, että olin seurannut 1960-luvulla Urpo Lahtisen ja Lehtimiesten Hymyä ja sen ”likasankojournalismia”: ”Lasteni isä on veljeni”, ”Mies teki vaimolleen 11 mehupilliaborttia”, ”Irwin Goodmanin lähtölaskenta”. Loppuakordina ”Riiput jo ristillä, Timo K. Mukka”, joka pani alulle ”Lex Hymyn” käsittelyn eduskunnassa. Mukka kuoli sydäninfarktiin maaliskuussa 1973 vain 28-vuotiaana. Intimiteettisuojalaki säädettiin vuonna 1975.

Oletan, että lopullisen käsiksen kirjoitti Kylätaskun Jussi, muuten mun Clasun 1950-luvun jälkipuoliskon luokkatoverini. Suomalaisten ellujen käsiksiähän ei juurikaan ole julkaistu, mitä nyt pari Aki Kaurismäen tekstiä. Kun taivas putoaa… ellun käsis on semmonen, jonka haluaisin takuulla lukea ja nautiskella kirjoitettuna versiona. Erkki Pajalan esittämän Veikko Ennala karikatyyrin Olli Meren monologitakautumat ovat niin pirullisen terävää yhteiskunnallista ajankuvaa ja latinkia, että oksat pois.

Peter ”Petteri” von Baghin dokkari Olavi Virta (1972) oli myös ilmestyessään ”kirottu” ellu, joka herätti rajua närkästystä.  Miten tällaista sairaan Olavi ”Ola” Virran hyväksikäyttöä kehdataan esittää koko kansalle? ”Petterin” kirottu puolituntinen sai ensiesityksensä TV 1:ssä vajaa puoli vuotta ”Olan” kuoleman jälkeen itsenäisyyspäivän aattona 5.12.1972. Raivokas kommentointi oli sen kaltaista, että ensiesityksen jälkeen sitä ei esitetty vuosikymmeniin. Ja ajan meininki oli semmosta, että kun ”Petteri” käveli Risto Jarvan kanssa filkkareitten aikaan helmikuun lopulla 1973 Hämeenkadulla, niin muuan tv-toimittaja hyökkäsi pimeästä eteen karjahtaen: ”Olavi Virran murhaaja!” O tempora o mores! ”Petterin” Olavi Virta -dokkari on klassikko: oivaltavaa, taidokasta ja terävästi leikkaavaa filmimateriaalin, iskelmien ja ”ikuisen nuoruuden” laulajan vuoropuhelua.