Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 19): 125 vuotta elävien valokuvien saapumisesta Tampereelle 2.3.1897

Vuoden takaisesta Raken Kinosilmästä 18: 50 vuotta Tampereen ”vallankumousfilkkareista” 1971 sain kiitosta roppakaupalla. Kyä mua rutkasti lämmitti, että näinä historiattomina aikoina ainaskin Kinosilmän lukijoilla on historiantajua. Jatkan vielä hitusen vuosikertaa 1971 ja Tampereen ellukulttuuria sekä vähän muutakin.

Riistäjän lait kuohui yli Tampereen Teatterikesässä 1971

Aluksi vähän tiatteria. Tampereen kolmas Teatterikesä pidettiin elokuussa 1971. Oli kesässäkin ”loiskiehuntaa” filkkarikevään 1971 tapaan. Tässä otteita Aamulehden pääkirjoituksesta 21.8.1971, tekstin laatija on takuulla Teatterikesän perustaja Olavi ”Parras” Veistäjä. ”Tampereen Teatterikesässä jaettiin Kom-teatterin esityksen Riistäjän lait yhteydessä 14.8. yleisölle monistetta, jossa tuettiin Joensuun näyttelijälakkolaisia. Tekstissä todettiin Teatterikeskuksen pitävän ”välttämättömänä, että Suomessa teattereiden hallintojärjestelmä korvataan toisella, jossa teatterin työntekijöillä on ratkaiseva päätösvalta”. Joensuun näyttelijäin ”pyrkimykset ovat osa laajaa taistelua suomalaisen yhteiskunnan demokratisoimiseksi”, sanottiin monisteessa. Jakajat kokosivat lipaskeräyksenä yleisöltä rahaa Joensuun lakkolaisten avustamiseen. (…) Riistäjän lait edellyttävät poliisiviranomaisten lupaa rahankeräykselle. Teatterimontun keräyksen lupaa ei tiettävästi ole Tampereella myönnetty eikä täällä ole tiedossa, että lääninhallitus olisi antanut keräysluvan läänin alueella.”

Riistäjän lait oli muuten tiukkaa ”brechtiläistä” Kom-musiikkiteatteria. Tässä näyte Matti Rossin Riistäjän lait -laulun alusta: ”Raha ei sikiä pankeissa työmies. Se syntyy sinun työstäsi työmies. Sinun ja eukkosi raadannasta porvari kiskoo miljoonansa ja minne ne miljoonat sijoitetaan kas sitä ei duunari tietää saa. Se on harvojen etuoikeus, se on porvarivaltion salaisuus. Se on kultapossuporvareiden karsinasalaisuus.”

Myin syksyllä 1971 Sara Hildénille ja Eeva-Liisa Mannerille Monroen jäsenkortit

Tampereella oli syksyllä 1971 vain yksi elokuvakerho, Monroe, jossa oli jäseniä 385 eli ellutiatteri Ilves liki täynnä. Lisäksi oli Suomen elokuva-arkiston Tampereen esityssarja, jossa oli jäseniä noin 200. Monroen syksyn esityssarja oli meneillään, kun Sara Hildén ja Eeva-Liisa Manner halusivat ostaa liput tiettyyn elokuvaan. Kerroin kaksikolle, että se oli yhdistyslain vastaista, pitää ostaa koko kauden jäsenkortti. Jos tulisi ilmi, että kerhossa myydään yksittäisiä lippuja, niin kerho olisi alta aikayksikön entinen kerho, ja sen taru päättyisi siihen paikkaan.

Sara ja Eeva-Liisa ostivat mukisematta jäsenkortit ja katsoivat ainakin haluamansa ellun. Kun dokumentit ovat hävinneet, veikkaan että he katsoivat jonkun ohjelmiston kolmesta Tampereen ensi-illasta: Peter Brookin Jean Paul Marat´n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana (1966), Frédéric Rossifin dokumentin Lokakuun vallankumous (1967) tai Jack Cardiffin Nuori Cassidy – kapinanlietsoja (1965). Valistunut arvaukseni on: Sean O´Casey -filmatisointi Nuori Cassidy – kapinanlietsoja.

Tampere edistynyt elokuvakaupunkiko?

Palataas hiukka taaksepäin. Tampereen ensimmäisten kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien avajaispäivänä 19.2.1970 Aamulehti kysyi kaupunginjohtaja Pentti Haloselta, rouva Kirsti Kaivannolta, Eeva-Liisa Mannerilta, johtaja Veikko Mäkelältä ja opiskelija Veikko Vuorikoskelta, millainen elokuvakaupunki Tampere on? Muut höpöttivät niitä ja näitä, Manner kiteytti Tampereen elokuvakaupungin ytimen näin:

”Tiedetään, että elokuva on kaikista taiteen muodoista sosiaalisin, mutta sosiaalisesti edistynyt ja vilkas Tampere ei sitä tiedä. Vuokraajat erehtyvät jatkuvasti ja aliarvioivat yleisönsä – vain huono kauppias aliarvioi yleisönsä – kun syrjivät sitä yleisönosaa, joka harrastaa klassillisia ja moderneja laatufilmejä. Kuitenkin juuri tämä yleisö on yhtenäisin ja luotettavin. Vaativan yleisön vahvuus on jo nähty Olympiassa esitettävistä maanantain toivotuista: mitä parempi filmi, sitä pitemmät jonot – esim. Renoirin Pelin sääntöihin ei mahtunut jonottaenkaan. Jos hyvältä filmiltä puuttuu Tampereella katsojia, se johtuu vain siitä, ettei tiedetä mikä filmi on menossa, siis väärästä ilmoittelusta. ilmoitukseen pitäisi panna ennen kaikkea ohjaajan nimi (eikä seksipommin kurveja). Tällainen mainostaminen on eräänlaista varkautta; tarkoitus on varasta sekä rahat että tunteet. Minä olen nähnyt hienoja japanilaisia, ranskalaisia ja italialaisia filmejä, joita on mainostettu pornona. Näin on huijattu sekä taiteen että pornon ystäviä, ja saliin on vedetty väärä yleisö.”

Filkkareilla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla

Filkkareiden syksyn 1971 voi kiteyttää Martti ”Huuhaa” Innasen rallin sanoin ”Hiljaista on niin kuin huopatossutehtaalla”. Marraskuun lopulla elokuvakerho Monroen monistuskoneella monistettiin lyhkönen kirje, jonka otin talteen omaan arkistooni. Tämmönen teksti postitettiin maailmalle: Tampere 1.12.1971. Dear Sirs, We are excusing the cut in our foreign correspondence and the contacts concerning the relations to the foreign countries, because Mr. Ilkka Kalliomäki, the festival director of our festival, suddenly left his post 15.4.1971. This and some other troubles we got in the festival arrangements made situation so difficult that we have no opportunity to arrange the festival 1972. Yours sincerely, Ilpo Rajala, Chairman of the festival.

Suomen Filmikamarin Kinolehden joulukuun numerossa 8/1971 todettiin näin: ”Tampereen filmifestivaaleille oli ensi helmikuussa 1972 tulossa monia kansainvälisiä tähtinimiä animaatioelokuvan alalta, kertoi Antti Peränne, joka viime kesänä osallistui Annecyn kansainvälisiin animaatiofestivaaleihin. Ilkka Kalliomäki ja Tampereen festivaalit sekä John Halasin ja Joy Batchelorin vierailu Suomessa viime talvena tunnettiin maailmalla hyvin. Japanilainen Yoji Kuri vaimoineen, Unkarin animaatiokaarti, ranskalaiset ja monet muut olivat päättäneet saapua seuraaviin Tampereen juhliin. Kyseltiin pukeutumisohjeita talvipakkasta vastaan ja oltiin kovin kiinnostuneita Suomesta. Mutta mitään festivaaleja ei olekaan! On sääli, että viimevuotinen intoilu elokuvan (poliittisen, toim. huom.) puolesta silloisilla Tampereen festivaaleilla on nyt tehnyt lopun näistä Pohjolan ainoista kansainvälisistä filmifestivaaleista. Onpa taas todella tapeltu suomalaisen elokuvan puolesta.”

Eespäin, eespäin vuosikertaan 2021

Hyppäänpä 50 vuotta eteenpäin vuoteen 2021. Tässä jokunen tamperelainen tasavuosia viettänyt tapahtuma 2021: Aamulehti 140 vuotta, Tampereen Pyrintö 125 vuotta, Tampereen kauppahalli 120 vuotta, Tampereen Työväen Teatteri 120 vuotta, Tampereen Ilves 90 vuotta, Tampereen Jazz Happening 40 vuotta, Tampereen Komediateatteri 30 vuotta, Kummeli 30 vuotta, Telakka 30 vuotta ja Vapriikki 25 vuotta. Kirjailijoista Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tuli 100 vuotta, Hannu Salama täytti 85 vuotta. Elokuvantekijöistä ”Kinetiikan Pelle Pelottoman” Eino ”Kopu” Ruutsalon syntymästä tuli 100 vuotta, Anssi ”Viktor Taiga” Mänttäri täytti 80 vuotta.

125 vuotta sitten 2. maaliskuuta 1897 tehtiin Tampereen elävien kuvien historiaa

Maailman ensimmäinen elävien valokuvien maksullinen näytös Cinématographe Lumière oli Pariisin Grand Cafén kellarikerroksen Intialaisessa salongissa viattomien lasten päivänä 28.12.1895. Paikalla oli 35 katsojaa, joukossa muuna muassa fantasia- ja tieteiselokuvan isä Georges Méliès, joka tarjoutui ostamaan uuden keksinnön 10 000 frangilla. Auguste ja Louis Lumièren isä Antoine Lumière, joka järjesti näytöksen Clément Mauricen kanssa, oli ainoana Lumièrena läsnä. Hän tokaisi Mélièsille kuuluisan lentävän lauseensa: ”Elävät kuvat ovat keksintö vailla tulevaisuutta.”

Kului tasan kahdeksan kuukautta, kun Suomen ensimmäinen elävien valokuvien näytös oli Helsingin Seurahuoneella 28.6.1896. Cinématographe Lumièren elävät valokuvat – 19. vuosisadan ihme – saapuivat Pietarista Helsinkiin, jossa oli tarkoitus viipyä vain kaksi päivää. Näytökset olivat niin suuri menestys, että ne päättyivät vasta 5.7.1896.

Vajaan 35 000 asukkaan Tampereen ensimmäiset kinematografin – elävien valokuvien – näytökset eivät olleet missä tahansa kuppilassa, vaan kaupungintalon suuressa salissa eli nykyisen Raatihuoneen juhlasalissa. Eikä esittäjäkään ollut kekä tahansa ”ulkomaan elävä”, vaan valokuvausliikkeen Atelier Apollon perustaja ja omistaja Karl Emil Ståhlberg. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Ståhlberg avioitui syksyllä 1896 pietarilaisen Sonja Gerassimoffin kanssa. Häämatka tehtiin Pariisiin, jossa katseltiin eläviä kuviakin. Toisin kuin Lumière-veljesten isä Antoine Ståhlberg vakuuttui keksinnön loistavasta tulevaisuudesta. Hän hankki Charles Pathén valmistaman korkeatasoisen projektorin – Suomen ensimmäisen – joka maksoi useita tuhansia markkoja sekä kymmenen filmiä 200-400 markan kappalehintaa. Ensiesitys oli Helsingin Ylioppilastalon musiikkisalissa 21.1.1897.

Elävät valokuvat saapuivat Tampereelle nopsaan, näytökset alkoivat kaupungintalon suuressa salissa tiistaina 2. maaliskuuta ja päättyivät 7. maaliskuuta 1897. Kinematograaffin – Elävien valokuvien ohjelma oli seuraava: Joutsenia, Japanilainen baletti, Ratsastusharjoitus, Aaltoja, Rakuunain ratsastus, Serpentiinitanssi, Pellon kyntäminen, Venäjän Keisariparin vierailusta Pariisissa, Marseillen satamasta ja Naiset miekkasilla. Näytös kesti noin puoli tuntia, pääsymaksu 1 markka, seisomasijat 50 penniä. ”Nykyajan suurin keksintö” kiinnosti uteliaita tamperelaisia, eritoten pellon kyntämistä pidettiin onnistuneena.

Kilpailu alkoi oitis maaliskuussa 1897

Tarkalla oli Ståhlbergin historiallinen Tampereen ensiesitys. Kilpailu alkoi oitis. Ruotsalainen insinööri Herman von Bardach järjesti 5.-7. maaliskuuta 1897 Seurahuoneella Kauppatorin eli nykyisen Keskustorin laidalla Kinematograafinäytäntöjä seuraavalla ohjelmalla: Pikamaalari, Odottamaton kylpy, Valokuvaajalla, Pesijättäriä, Sirkusnäyttämö, Tsaarin kruunauksesta, Tsaarin käynnistä Pariisissa ja Quavrille Naturelle. Pääsymaksu: Istumasija 1 mk, seisomasija 50 penniä.

Kekäs suomalainen näyttäytyi ensimmäisenä elävissä kuvissa? Hän oli Carl Gustaf Emil Mannerheim. Lumière-veljekset kuvasivat yksinoikeudella 26.5.1896 Venäjän keisari Nikolai II:n kruunajaiset Moskovassa. Lyhyessä pätkässä mukana kruunajaiskulkueessa on 28-vuotias chevalier-kaartin luutnantti C.G.E. Mannerheim. Dokumentin juhlallinen ensiesitys oli Pietarin Nevskillä heinäkuun 1896 puolivälissä. Tampereella Tsaarin kruunauksesta -pätkä nähtiin Seurahuoneella 5.-7.3.1897.

Tampereen elävien kuvien varhainen muistelija E.J. Relander

Tamperelaisia elävien kuvien muistelijoita 1900-luvun alkuvuosilta ei juurikaan ole. Tampereen reaalilyseon rehtorin pojan varatuomari E.J. Relanderin muistelmat vuosilta 1902 (10-vuotias), 1904 (12-vuotias) ja 1905 (13-vuotias) ovat takuulla kiinnostavia. Tässä kolme katkelmaa vuosilta 1902, 1904 ja 1905 kirjasta E.J. Relander: Romantiikan aikaa Tampereella. Muistelmia ja muistikuvia 1900-luvun alkuvuosien Tampereesta (Tampere-Seura 1974):

”Ensimmäiset elävät kuvat esitettiin minulle talvella 1902 Palanderin kivimuurin alakertahuoneistossa. Niistä on jäänyt mieleeni loppuaan lähentelevästä buurisodasta esitetyt kuvaukset. Kymmenvuotiaan mielestä eivät kummankaan sotaakäyvän puolen asevoimat täyttäneet ulkoasunsa puolesta sotilaille asetettavia vähimmäisvaatimuksiakaan. Englantilaiset ja skotlantilaiset vaikuttivat pikemminkin vain palokuntalaisilta ja näiden soittokunnilta kypäreineen, venelakkeineen ja nahkasäärystimineen. Buurit taasen kenraaleineen kuin he olisivat olleet vain ratsaille nousseita Ylä- ja Alaruhalan isäntiä vouteineen ja renkeineen.”

”Toiset elävät kuvani jouduin näkemään Finlaysonin eli pumpulitehtaan salissa Kuninkaankatu 7 lokakuussa 1904. Valtaosa käsitti niistä sensuurin läpäisseitä kuvauksia venäläis-japanilaisesta sodasta, missä, kuvista päätellen, japanilaiset muka aina olivat vain tappiollisena osapuolena. Nähtiin kasakkapartioiden pidättämiä gaoljanin eli Mantshurian maissin lehvistöllä naamioituja ja verhottuja japanilaistiedustelijoita ja vakoojia. Mantshurian rataa vartioivien kasakkakomennuskuntien kahakointia chunhuusijoukkojen kanssa yms. Kesken näytöksen, jota kunnioitti läsnäolollaan myös santarmiratsumestari Wasilij Maloff, lausahti puoliääneen yrmeä miesääni. – Se on saatanan vale, että japani aina vain häviää!”

”Kolmannet elävät kuvani esitettiin Taiston talolla maaliskuun tienoilla 1905. Näytöstä seurasivat sekä suomalainen poliisikomisario, myöhempi sotakamreeri Johan Emil Himberg että ratsumestari Maloff. Nähtiin muun muassa, miten venäläiset risteilijät Askold ja Novik ampuivat upoksiin japanilaisia hävittäjiä. Upotuslaukaukset kajahtelivat valkokankaan takaa kuulluista vasaraniskuista peltilevyyn. Virkavallan vahvan edustuksen vuoksi sujui näytös välihuudahduksitta.”

Loppukevennys kuinka käyttäytyä elokuvissa

Sana elokuva tuli suomen kieleen vuonna 1927 Artturi Kanniston ehdottamana. Loppukevennyksenä lyhyt katkelma Erkki Kivijärven kirjasta Seuraelämän säännöt. Aakkosellinen käsikirja (Otava 1930). Luvusta Kuinka käyttäytyä elokuvissa? ”Erikoisesti huomautettakoon, ettei katsojien sovi ääneen lukea kuvien tekstejä. Jos seurassa on lapsia tahi muita henkilöitä, jota eivät kylliksi nopeasti kykene seuraamaan, niin on avustus suoritettava mahdollisimman hiljaisesti ja muita häiritsemättä. Elokuvanäytännöissä esiintyy usein kiusallisen häiritsevänä momenttina nauru väärässä paikassa.” Erkki Kivijärvi toimi Tampereellakin lehtimiehenä 1900-luvun alkuvuosina.