Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 17): Elokuva 125 vuotta 28.12.2020 ja Tampereen elokuvajuhlien 50 vuoden elonkorjuu ja tilinteko

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat-juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Pariisi 1895, Helsinki 1896, Tampere 1897

”Elävät kuvat ovat keksintö vailla tulevaisuutta” tokaisi Antoine Lumière viattomien lasten päivänä 28.12.1895 pariisilaisen kahvilan Grand Cafén kellarikerroksessa. Eläviä valokuvia oli valmistettu jo jonkin aikaa ennen tuota päivää, Antoine Lumière ja Clément Maurice järjestivät maailman ensimmäisen maksullisen elävien kuvien yleisönäytännön. Paikalla oli 35 katsojaa, joiden joukossa Auguste ja Louis Lumièren isä Antoine oliainoana Lumièrena läsnä.

Cinématographe Lumiéren elävät valokuvat – 19. vuosisadan ihme – saapuivat Pietarista Helsingin Seurahuoneelle 28.6.1896. Pariisin ensiesityksestä oli kulunut tasan puoli vuotta. Tarkoituksena oli viipyä Helsingissä vain kaksi päivää, mutta elävien kuvien näytökset olivat niin iso menestys, että näytökset päättyivät vasta 5. heinäkuuta.

Noin 40 000 asukkaan Tampereen ensimmäiset elävien kuvien näytännöt järjestettiin suomalaisen Atelier Apollon omistaja Karl Emil Ståhlbergin toimesta Tampereen kaupungintalon suuressa salissa 2.-7.3.1897. Kinematograafin – Elävien valokuvien ohjelma oli tämmöinen: Joutsenia, Japaanilainen baletti, Ratsastusharjoitus, Aaltoja, Rakuunain ratsastus, Serpentiinitanssi, Pellon kyntäminen, Venäjän Keisariparin vierailusta Pariisissa, Marseillen satamasta ja Naiset miekkasilla.

Elävien kuvien valmistus Suomessa ei käynnistynyt yhtä ripeästi kuin niiden esitystoiminta. Ruotsissa ensimmäiset elävät kuvat kuvattiin 1896, Tanskassa 1897 ja Norjassa 1900. Toki on mahdollista, että 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Suomessa liikkuneet Cinématographe Lumièren esityslaittein varustautuneet kiertueihmiset olisivat täälläkin kuvanneet, sillä elävien kuvien kuvaaminen, esittäminen ja kopioiminen hoituivat samalla peruslaitteella.

American Bioscope, Atelier Apollo, Ympäri Maailman

Ensimmäinen varmasti Suomessa tallennettu elävien kuvien katkelma oli American Bioscopen kuvaama ja 3.12.1904 Helsingin Sirkusmaneesissa esittämä ”ensimmäinen paikalliskuva Suomesta”: Uutta Helsingistä. Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla. American Bioscope esitti 18.12.1904 vielä nämä elävät kuvat: Paikalliskuvia Helsingistä. Suomalaisen Normaalilyseon oppilaita, Nikolainkadun kansakoulun oppilaita ja Elämää Esplanaadikadulla. Nämä ensimmäiset Suomessa kuvatut elävät kuvat ovat kadonneet.

Sana elokuva ja sen johdannaiset tulivat suomen kielen käyttöön vuonna 1927 Artturi Kanniston ehdottamana. Sitä ennen oli käytössä sanat elävät valokuvat, elävät kuvat, kinematografi ja filmi. Säännöllinen elokuvaustoiminta Suomessa alkoi keväällä 1906, kun muutaman elävien kuvien näyttämön ja maan suurimman valokuvausliikkeen omistaja K.E.

Ståhlberg ryhtyi myös elävien kuvien valmistajaksi. Hänen yhtiönsä Atelier Apollo valmisti vuosina 1906-1913 runsaat sata lyhytelokuvaa, muiden muassa Suomen ensimmäisen näytelmäelokuvan, Louis Sparren ja Teuvo Puron ohjaaman Salaviinanpolttajat (1907). Suomen varhaisin jälkipolville säilynyt elävien kuvien katkelma on Atelier Apollon Kuvia

Helsingistä noin vuodelta 1906.

Suomalaisen elokuvavalmistuksen historiassa Tampere saa kunnian asettua uranuurtajapaikkakunnaksi Helsingin rinnalle. Tampereen ensimmäinen elokuvateatteri, elävien kuvien näyttämö Ympäri Maailman, avattiin 23.12.1905 K.P. Ruuskasen liikepalatsissa Koskikadun varrella. Vuotta myöhemmin Tampereella oli biografeja jo viisi. Tampereen ensimmäinen varsinainen elokuvateatterirakennus avattiin 31.8.1907

osoitteessa Hämeenkatu 8, jossa aloitti Tampereen Elävien Kuvien näyttämö Ympäri Maailman.

Tampereella kuvattiin ensimmäinen elokuva todennäköisesti vuoden 1906 jälkipuoliskolla. Se oli Atelier Apollon valmistama Tampere Suomen Manchesteri. ”Kotimainen kuvasarja, Atelier Apollon ottama, esittäen tämän suuren tehdaskaupungin kosken varsille rakennettuine tehtaineen, siltoja, katuja, liikepalatseja y.m.”

Tamperelainen elävien kuvien valmistamo Oy Maat ja Kansat

Tampereella perustettiin keväällä 1906 paikallinen elävien kuvien valmistamo Oy Maat ja Kansat. Yhtiöjärjestys hyväksyttiin 21.3.1906, ja sen mukaan toimialana oli ”kansan- ja maantieteellisten opettavain ja huvittavain kuvien näytteleminen maamme eri kaupungeissa ja Wenäjän keisarikunnassa”. Yhtiön ensimmäinen elokuva oli 31.8.1907 esitetty Nokian koski. Toinen oli Syyskuvia Kajaanista ja sitä seurasi Kuvia Tampereelta, jonka sisältö oli: Esplanaadi, Mustanlahden kallioita, Näsijärvi, Pyynikin ranta, Juselinin niemi ja Pyhäjärvi. Joulukuussa 1907 Tampereella esitettiin vielä kaksi yhtiön lyhytkuvaa: Ensilumi Tampereella ja Kuvia uimanäytöksestä Tampereella.

Kesällä tai alkusyksystä 1907 Oy Maat ja Kansat – ehkäpä Salaviinanpolttajien innoittamana – ryhtyi näytelmäelokuvan filmaukseen. Elokuvan Vasikan häntä, ”eli Suomalaisen ylioppilaan kolttonen asuintoverilleen” ohjaajasta ei ole säilynyt tietoa. Liikemies Isak Julin rahoitti kuvaukset. Vasikan häntä kuvattiin Esplanaadilla, Näsilinnankadulla ja Pyynikillä. Juoni oli mutkaton: kaksi miestä piirittää samaa naista – toinen kunnon mies, toinen koiranleuka. Vasikan hännän kesto oli noin neljä minuuttia, ja sen ensi-ilta oli 11.5.1908 Tampereella. Se jäi Oy Maat ja Kansat -yhtiön ainoaksi näytelmäelokuvaksi.

Oy Maat ja Kansat valmisti vuosina 1907-1912 lyhyitä dokumenttielokuvia noin 30. Kuvauskohteista reilusti yli puolet oli Tampereelta ja lähiympäristöstä, toki yhtiön kameramiehet liikkuivat muuallakin Suomessa Hankoa, Helsinkiä, Viipuria, Terijokea, Oulua ja Kajaania myöten. Yhtiön tamperelaiselokuvista ei yksikään ole säilynyt jälkipolville. Sitä vastoin Suomen vanhin ehjänä kokonaisuutena säilynyt lyhytdokumentti

on yhtiön valmistama: Kuvia valtiopäivien juhlallisista avajaisista Helsingissä syysk. 15 p.1. Sen ensiesitys oli Tampereella 26.9.1910.

Rehtori Kaarlo Tiililän elävien kuvien pioneerivuodet Tampereella

Kaarlo Tiililä (1864-1936) oli Tampereen Suomalaisen Yhteiskoulun arvotettu ja pitkäaikainen rehtori vuosina 1899-1936. Hän piti päiväkirjaa yli 40 vuotta. Hän oli kiinnostunut elävistä kuvista jo niiden pioneeriajoista alkaen. Päiväkirjan katkelma 6.4.1909: ”Vilhelmin päivillä Mathelinilla olimme k:lo 5. Siellä otin piloillani puheeksi ehdotuksen, että meidän opettajien pitäisi perustaa osakeyhtiö elävien kuvien näyttelemistä varten, sillä ne tuottavat tätä nykyä erinomaisesti ja täällä tarvittaisiin yksi sellainen näyttämö, jonka ohjelmasta yleisö aina saisi olla varma mitä sen

lapsille sopivaisuuteen tulee. Jos olisi nyt yritteliäisyyttä, tulisi siitä tuottava afääri.”

Vuonna 1912 rehtori Tiililä oli sangen huolestunut elävien kuvien turmiollisesta vaikutuksesta koulunuorisoon. Katkelma päiväkirjasta 1.3.1912: ”Sen johdosta, että kouluneuvostojen yhteisessä kokouksessa oli päätetty pyytää opettajia seuraamaan parin viikon aikana täkäläisten elävienkuvien ohjelmaa, olin Commercissa, jossa näytettiin valkoista orjakauppaa. Se oli ainakin sopimaton lapsille ja nuorisolle.” Kaarlo Tiililän päiväkirjaotteet Paul Tiililän teoksesta: Rehtorin päiväkirjat. Tampereen yhteiskoulun rehtori Kaarlo Tiililän päiväkirjoista 1893-1936 koottua (Tampereen yhteiskoulun säätiö 2005).

Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäiset kansainväliset lyhytelokuvajuhlat Tampereella helmikuussa 1970

”Elokuvajuhlat ovat myös ainoita tilaisuuksia, joissa elokuvien tekijöillä on mahdollisuudet saada tuoreita kontakteja yleisöönsä. Se, että elokuvajuhlat ovat samalla myös kilpailut, joissa elokuvat saatetaan paremmuusjärjestykseen, lisää niiden mielenkiintoa ja antaa palkituille elokuville paremmat mahdollisuudet selvitä vaikeilla lyhytelokuvamarkkinoilla.”

Festivaalijohtaja Ilkka Kalliomäki Tampereen ensimmäisten kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien avajaisissa elokuvateatteri Kino-Palatsissa 19.2.1970. Ne olivat myös Pohjoismaiden ensimmäiset elokuvajuhlat.

Tampereen elokuvajuhlien perusrunko muotoutui jo 1970, ja se on pysynyt pääosin samanlaisena 50 vuotta. Festivaali on kolmijakoinen: kilpailusarjat, erikoisohjelmat ja elokuvakulttuurin oheistapahtumat. Vuoden 1970 kilpailusarjoissa – animaatiot, dokumentit, lastenelokuvat ja lyhyet kertomuselokuvat – esitettiin 53 lyhytelokuvaa 19 eri maasta. Pääpalkinnon Grand Prix´n voitti tuomariston äänestyksen jälkeen kuubalaisen

Santiago Alvarezin mestarillinen dokumentti Ho Tsi Minhin elämästä ja Vietnamin sodista 79 kevättä (1969). Alvarezin voitto sai monet leimaamaan Risto Orkon johtaman tuomariston päätöksen poliittiseksi. Tarkoituksena oli vain tukea Yhdysvaltain vastaista toimintaa silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Alvarezin häikäisevä mestarityö oli monien mielestä oiva valomerkki elokuvajuhlien jatkoon, vaan ei suinkaan kaikkien. 79 kevättä muuten uskallettiin esittää Suomessa televisiossa vasta vuonna 2010 Ylen Teemalla Peter von Baghin Dokumenttielokuvan klassikot -sarjassa.

Vuonna 1970 alkoi myös kaksi merkittävää perinnettä, jotka ovat jatkuneet 50 vuotta. Kuvataiteilija Kimmo Kaivanto (1932–2012) suunnitteli elokuvajuhlien logon ”luovat kädet – luovaa elokuvaa” ja julisteen, joita tehtiin vuosina 1970-2000 kaikkiaan 30 eri väristä festivaalijulistetta. Ne ovat ajatonta julistetaidetta parhaimmillaan. Kaivanto antoi vuonna 2000 elokuvajuhlille logon pysyvän käyttöoikeuden. Tampereen elokuvajuhlien

kansainvälisen kilpailun pääpalkintona oli jo vuonna 1970 kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940-2006) pronssinen pienoisveistos Iso Suudelma. Sarjavoittajat saivat Pienen Suudelman. Junnon pronssiveistos on upea taideteos, jossa korostuu sileän ja murretun pinnan vastakkaisuus.

Kino-Palatsi filkkareiden loistava majakka ja sydän vuosina 1982-1991

Tampereen elokuvajuhlat uudistuivat 1982. Olennainen uudistus oli kaivattu siirtyminen Teiskontien Tekulta keskustan oikeisiin elokuvateattereihin. Kino-Palatsista tuli elokuvajuhlien sydän vuosiksi 1982–1991. Siellä henki elokuvan ”suuruuden ajan” hohto,

ajan, jolloin elokuvia ja elokuvissa kävijöitä varten rakennettiin ”palatseja”. Sydän sai rytmihäiriöitä, kun Kino-Palatsi suljettiin ”kannattamattomana” tammikuussa 1987, mutta se toimi kuitenkin 17. elokuvajuhlien päänäyttämönä maaliskuun alussa. Kino-Palatsi avattiin uudelleen syyskuussa 1987.

Vuosina 1970 ja 1982-1991 Tampereen elokuvajuhlilla oli näytöksinä kaikkiaan noin 500, joista valtaosa oli Kino-Palatsissa. Se oli toimintansa loppuun maaliskuuhun 1991 asti yksi Suomen kolmesta elokuvateatterista, jonka projektoritilan seinät olivat tarpeeksi vahvat vanhojen tulenarkojen nitraattifilmien esittämiseen. Festivaaliyleisön rakastamia Suomen elokuva-arkiston aarteita esitettiin Kino-Palatsissa 1984-1991 ja Palatsiseurakunnan

”alivuokralaisena” vielä 1996-2005 kaikkiaan yli 600 elokuvaa, mainosta ja traileria. Niistä nitraattikopioita oli yli 150. Elokuvajuhlat yritti saada Kino-Palatsia rakennussuojeluun, mutta hanke kaatui lopullisesti lokakuussa 1993.

Erkki ”Jammu” Kanervan Tampereen murrepakinoiden sanoin: ”Kino-Palatsi oli tosi komee elokuvatiatteri ja monesti erelläkävijä. Siä alotettiim mummuassa sotiej jälkeen ne semmottet nonstoppikuvat, jokka pyäri yhtäsoittoo pitkim päivää. Niissoli aina pikkumukulolle mialusta ohjelmaa. Piirrettyjä, Korean sotaa ja atoomivakoilioitte hirttäjäisiä. Kino-Palatsissa näytettiin kans enskertaa niitä semmottia kolmiulotteisia kuvia, joita katteltiin pahvista ja kuttaperkasta tehryllä silmälasilla. Niettä monellaista menoo Kino-Palatsi on nähny. Ja ollu loistava majakka Tampereen sivistyselämässä.”

Palkintosadetta ja muita elokuvallisia ennätyksiä

Tampereen elokuvajuhlien kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon Grand Prix´n on toistaiseksi voittanut kaksi kertaa kolumbialaiset Marta Rodriguez ja Jorge Silva dokumenteillaan Tiilentekijät (Chirkales, 1972) vuonna 1973 ja Talonpojat (Campesinos, 1975) vuonna 1976. Kotimaisen kilpailun pääpalkinnon ainoa kolminkertainen voittaja on Selma Vilhunen: vuonna 2003 Minun pikku elefanttini (2002), vuonna 2008 Ponitytöt (2008) ja vuonna 2017 Hobbyhorse Revolution / Keppihevosten vallankumous (2017). Tamperelaisista lyhytelokuvan tekijöistä kotimaisen kilpailun pääpalkinnon kaksi kertaa on voittanut Katariina Lillqvist animaatioillaan: vuonna 1996 Tyttö ja sotamies eli kuinka

keisari jalkansa menetti (1995) ja vuonna 1999 Ksenia pietarilainen (1999).

Vain yksi suomalainen on ohjannut elokuvia seitsemällä vuosikymmenellä, ja hänen elokuviaan on esitetty Tampereen elokuvajuhlilla jokaisella viidellä vuosikymmenellä. Elokuvaohjaajiemme mammutti on Jörn Donner (1933–2020), joka ohjasi lyhyitä ja pitkiä elokuvia vuosina 1954–2018. Donner on myös Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun yli 40-vuotisen historian ”ikäpresidentti”. Hän oli 85-vuotias, kun hänen dokumenttinsa Perkele 2 – kuvia Suomesta vuonna 2016 esitettiin kotimaisessa kilpailussa 2018.

Elävien kuvien historiaa ei Tampereen filkkareilla unohdeta

Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen elokuvajuhlilla ei elokuvan historiaa ole unohdettu. Vanhin juhlilla esitetty elokuva on ranskalaisen Émile Reynaudin Pierrot parka (Pauvre Pierrot, 1892). Louis & Auguste Lumièren ensimmäiset elokuvat vuosilta 1895–1896 ja Thomas A. Edisonin yhtiön maailman ”eka ellupusu” The Kiss (1896) sekä Georges Mélièsin esikoinen Korttipeliä (Une partie de cartes, 1896) ovat myös vanhinta Tampereen filkkareilla esitettyä elokuvaa.

Vuosisadan vaihteen jälkeiset elokuvan pioneerivuodet on filkkareilla kartoitettu nekin mittavasti, huipentumina Mélièsin Matka kuuhun (Voyage dans la lune, 1902), Edwin S. Porterin Suuri junaryöstö (The Great Train Robbery, 1903), Émile Cohlin Fantasmagoria (Fantasmagorie, 1908) ja Segundo de Chomónin Sähköhotelli (Electric Hotel, 1908). Myös yksi varhaisimpia säilyneitä meksikolaisdokumentteja, kuten Hermanos Alvan

Diazin ja Taftin kohtaaminen (Entrevista Diaz – Taft, 1909) on Tampereella esitetty kuten myös varhaisin säilynyt virolaisdokumentti, Johannes Pääsuken Matka halki Setumaan (Rännak läbi Setumaa, 1912).

Elokuvakomedian suuret pioneerit Max Linder, Charles Chaplin, Buster Keaton, Stan Laurel ja Oliver Hardy ovat filkkareilla näytöksillään esiintyneet. Myös ruotsalaisen animaatioelokuvan pioneeri Victor Bergdahlin Kapteeni Naukkusen tarinoita on Tampereella nautittu. Kokeellisen lyhytelokuvan pioneerien töistä on esitetty Man Rayn

varhaisteos Le retour á la raison (1923), Fernard Légerin Mekaaninen baletti (Ballet mécanique, 1924) sekä lyhytelokuvahistorian ehkäpä se kaikkein kohutuin, merkittävin ja modernin elokuvan suunnannäyttäjä, Luis Bunuelin Andalusialainen koira (Un chien Andalou, 1928), joka filkkareilla vuonna 2007 esitettiin neljän erilaisen musiikin säestyksellä.

Tampereen filkkareita 50 vuotta – eikä suotta!

Tampereen elokuvajuhlilla on 50 vuoden aikana 1970–2020 esitetty yli 19 600 elokuvaa.Vain kolme elokuvaa on esitetty filkkareiden jokaisella viidellä vuosikymmenellä: Eila Kaarresalon Ampumarata (1969), Aca Ilicin Moukari (Malj, Jugoslavia 1977) ja Antti Karin Orjan poika (1979).

Tampereen filkkareiden 50 vuoden kiertokulussa on joitakin elokuvia esitetty, eletty ja koettu yhä uudelleen ja uudelleen. Useimpina eri vuosina Tampereen elokuvajuhlilla 1970– 2020 esitettyjen elokuvien 10 kärjessä lista on tämmöinen:

• Marja Pensala: Elsa (1981) 13 eri vuotta
• Antti Kari: Orjan poika (1979) 11 eri vuotta
• Katariina Lillqvist: Tyttö ja sotamies eli kuinka keisari jalkansa menetti (Suomi/Tsekki
• 1995) 11 eri vuotta
• Claes Olsson: M.A. Numminen Sings Wittgenstein (1993) 10 eri vuotta
• Eila Kaarresalo: Ampumarata (1969) 9 eri vuotta
• Pirjo Hokkanen: Matka (1983) 9 eri vuotta
• Santiago Alvarez: 79 kevättä (79 Primaveras, Kuuba 1969) 8 eri vuotta
• Richard Condie: Suuri pamaus (The Big Snit, Kanada 1985) 8 eri vuotta
• Roy Andersson: Maa on niin kaunis / Härlig är jorden, Ruotsi 1991) 8 eri vuotta
• Ilppo Pohjola: P(l)ain Truth (1993) 8 eri vuotta

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Tampereen elokuvajuhlien kansainväliseen kilpailuun tarjottiin vuosina 1970–2020 kaikkiaan liki 100 000 lyhytelokuvaa, joista kilpailuissa 1970–2020 esitettiin 4051 elokuvaa 115 itsenäisestä valtiosta. Suomi on Iso- Britannian ohella ainoa maa, jonka elokuvia on esitetty joka vuosi kansainvälisessä kilpailussa 1970–2020. Kotimaiseen kilpailuun tarjottiin vuosina 1978–2020 kaikkiaan noin 9500 lyhyttä ja pitkää elokuvaa, joista kilpailuissa esitettiin 1439 elokuvaa.

Tampereen filkkareiden 50 vuoden 1970–2020 elonkorjuu ja tilinteko on tilastojen valossa aika ällistyttävä. Tampereen monenlaisilla valkokankailla pyöri yli 4100 näytöstä, joissa esitettiin kaikkiaan yli 19 600 lyhyttä ja pitkää elokuvaa 130 itsenäisestä valtiosta. Suomalaisia elokuvia esitettiin kaikkiaan vajaa 8000. Muutamat suomalaiset elokuvat ovat olleet vanhempia kuin itsenäinen Suomi. Suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan historiaa on Tampereen filkkareilla kartoitettu monipuolisesti alkaen ensimmäisistä säilyneistä elokuvanpätkistä vuosilta 1906-1907. Ne, jotka väittävät, että Tampereen filkkareilla ei ole esitetty 50 vuoden aikana tarpeeksi suomalaisia lyhytelokuvia, ovat historiattomia.

Tampereen filkkareilla on 50 vuoden aikana ollut vain neljä festivaalijohtajaa: Ilkka Kalliomäki 1970–1973, Pertti Paltila 1974–2000, Antti Vuorio 2001–2002 sekä vuodesta 2003 lähtien Jukka-Pekka Laakso. Pertti johti Tampereen kaupungin virkamiehen toimensa ohella Tampereen filkkareita 27 festivaalin ajan, mikä lienee kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien maailmanennätys tai ainakin liki sellainen.

Tampereen filkkareiden 50 vuotta 1970–2020 ”pienestä suureksi” voi luonnehtia yhdelläkin lauseella. Vuonna 1970 filkkareilla esitettiin yli 100 elokuvaa ja viimeisen 20 vuoden aikana filkkareilla on vuosittain ollut yli 100 näytöstä, joissa on esitetty vuosittain noin 400–500 elokuvaa. Filkkareiden maksullisten näytösten, ilmaisnäytösten ja oheistapahtumien yhteinen kävijämäärä vuosina 1970-2020 on raaka arvio: noin miljoona satatuhatta käyntikertaa.

Tampereen filkkareista on kasvanut viiden vuosikymmenen kuluessa yksi maailman merkittävimmistä kansainvälisistä lyhytelokuvajuhlista. Sekä 125-vuotias seitsemäs taide, elokuva että 50-vuotias Tampereen elokuvajuhlat on osoittanut kykynsä henkiinjäämisen lisäksi takuulla kehittyä ajan mukana ja teknologian murroksien myötä. Elokuvallinen muisti on runsaat 125 vuotta vanhaa, mutta näinä historiattomina aikoina se yltää vain murto-osaan siitä. Ranskalaisen elokuvaohjaaja Eric Rohmerin sanat ovat tänä päivänä ehkäpä ajankohtaisempia kuin koskaan aikaisemmin: ”Jotta elokuvalla olisi tulevaisuus, sen menneisyys ei saa kuolla.”