Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 26): Seppo Rustanius (1943–2024) in memoriam. ”Aioin papiksi – päädyin elokuvantekijäksi.”

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat -juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Prologi

”Oi murheen tulipalonsavu, huntu

kaupungin kasvoilla

ja kaikki kirkonkellot vaiti.”

Viljo Kajava: Tampereen runot (Otava 1966)

 

Seppo Rustanius kuoli 25.6.2024 Helsingissä. Hän syntyi 7.4.1943 Tampereen Tammelassa, kaupunginosassa, jonka puutalot Kyttälän tapaan paljolti tuhoutuivat Suomen sisällissodan Tampereen valtauksen ratkaisutaisteluissa 25 vuotta aikaisemmin maaliskuun loppupäivinä ja huhtikuun alkupäivinä 1918. Seppo asui lapsuutensa Tammelankatu 15:n puutalossa, joka on jo ajat sitten purettu. Sepon teologian opinnot Helsingin yliopistossa jäivät, kun veri veti ”seitsemännen taiteen”, elokuvan maailmaan. Seppo valmistui elokuvaohjaajaksi Pariisin CIFC-elokuvakoulusta. Hän jatkoi opintojaan, opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa ja tiedotusoppia Tampereen yliopistossa sekä Yleisradion ammattikoulutuksessa televisio-ohjelmien tekemistä.

Seppo Rustanius oli evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa 1970–1980-luvuilla. Hän ohjasi Yleisradiolle television hartausohjelmia ja jumalanpalveluksia. Hän ohjasi yli 170 erilaista televisio-ohjelmaa. Hän ohjasi Helsingin ev.lut. seurakuntien elokuva- ja TV-palvelulle, Kirkon tiedotuskeskukselle ja Kirkon AV-keskukselle lyhytdokumentteja, kuten Yhdessä – lähellä (1977, 12 min), kahden sukupolven perhe- ja seurakuntayhteys isien ja poikien välillä. Ihmisen puolesta (1978, 22 min), seurakuntien yhteiskunnallinen työ. Avoin kysymys (1980, 8 min), Jeesus historiallisena henkilönä. Elämän leipä (1980, 7 min), kristillisen kirkon ehtoollinen. Maa kuuluu kaikille (1980, 10 min), luonnonsuojelu kristillisestä näkökulmasta. Elämän leikki (1982, 14 min), taiteilija Hannu Konolan taideteoksia ja Jaakko Haavion runoja. Heränneet (1982, 19 min), Suomen evankelisluterilaisen kirkon piirissä vaikuttaneen kansanliikkeen, herätysliikkeen historiaa ja nykypäivää. Yritetään yhdessä (1982, 13 min), erityisnuorisotyötä. Ihmiseltä ihmiselle (1982, 14 min), kuvaus syksyllä 1982 Puolaan toimitetusta elintarvikkeiden avustusprojektista.

 

”Kirottu” ja kuvia kumartamaton Sotapapit sensuroitiin

Seppo Rustaniuksen kuvia kumartamaton dokumenttielokuva Sotapapit (1981, 37 min, TV2 Dokumenttiohjelmat) kuuluu ”kirottujen ellujen” kaartiin siinä kuin Risto Jarvan Kun taivas putoaa… (1972), Peter von Baghin Olavi Virta (1972) ja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen (2008). Sotapapit joutui TV2:ssa esityskieltoon. Asiasta tehtiin jopa eduskuntakysely, ja dokkaria kommentoitiin lööppejä ja pilapiirroksia myöten. Puolustusvoimat kielsi arkistojensa käytön eikä kirkkokaan työntekijäänsä puolustanut. Lopulta Sotapapit kovan väännön jälkeen esitettiin syksyllä 1982 TV2:ssa sensuroituna. Nelisen minuuttia tehtiin leikkauksia, jotka olivat aivan olennaisia Sotapappien rakenteelle ja sisällölle. Välit kirkkoon viilenivät koetun tekopyhyyden myötä; polut erkanivat lopullisesti 1989. 

”Sotapapit on kappale kirkon traagista historiaa. Olen antanut historialle puheenvuoron. Jos historian ei anneta vaikuttaa, niin ainakin minun mielestäni on vaikea nähdä, millä muulla perusteella asenteet muuttuisivat. Sotapappien sensuroidussa versiossa ovet historiaan tosin on tahdottu sulkea. Nykypäivästä kertovat jaksot on poistettu. Historiaa ei haluta nykypäivään. Minusta on väärin kieltää historiansa. Se pitäisi päinvastoin analysoida tarkkaan.” (Seppo Rustanius: Kirkko ja kaupunki, 20.10.1982).  

Sadankomitean rauhanpalkinto on myönnetty vuodesta 1983 lähtien. Sitä edelsi vuosina 1978–1982 Sadan valtuuskunnan rauhanpalkinto. Vuonna 1982 palkinnon saivat Seppo Rustanius, Vesa Toijonen ja Eero Ojanperä tunnustuksena heidän työssään tv-toimittajina osoittamastaan rohkeudesta tehdä rauhantyötä. 

Seppo ohjasi muun muassa seuraavat televisiodokumentit vuosina 1987–1992: Bassi duottar – saamelainen kulttuuri ja uskonto (1987, 36 min), Elämäntapana teatteri – työväennäyttämöt (1990, 37 min), Matti Oravisto – mies monessa roolissa (1991, 36 min) ja Sydämen rytmi – laulaja Kiti Neuvonen (1992, 38 min).

 

Elämäntyönä dokumenttielokuvat Suomen sisällissodasta 1918

Sepon elokuvauran varsinaiseksi elämäntyöksi muotoutui dokumenttielokuvat Suomen sisällissodasta 1918 ja sen jälkiseurauksista. Ensimmäinen aihetta käsitellyt dokkari oli oitis mestarityö: 1918 sodan kuvat (1989, 36 min, Filmikonsti Oy). Jos mun pitäs yks dokkari valita näytteenä Sepon elokuvista, niin se olis tämä kansainvälistä kovaa tasoa oleva 1918 sodan kuvat. Se kertoo ilman selostusta Suomen sisällissodan tapahtumista valokuvin ja hiukkasen elokuvinkin. Se on koottu enimmäkseen ennennäkemättömistä kuvista, jotka noudattavat aikajärjestystä. Se rakentuu Arvo Pärtin sävellysten Tabula rasa, Arbos, Pari intervallo ja Stabat mater logiikkaan. 1918 sodan kuvat on vaikuttava, requiemia muistuttava elokuva aiheesta ”me katsomme historiaa ja historia katsoo meitä suoraan silmiin”. Mikä nosti suomalaiset toisiaan vastaan?

Seppo ohjasi seuraavana lyhtdokkarin Piikki lihassa (1990, 14 min, Filmikonsti Oy), joka kertoi kirkon ja papiston suhtautumisesta Suomen sisällissotaan 1918. Sepon ohjelmaehdotus hyväksyttiin TV2:n ohjelmakokouksessa huhtikuussa 1982, mutta TV2:n johtaja Tapio Siikala jätti allekirjoittamatta hankintasopimuksen, joka merkitsi elokuvatyön pysäyttämistä. Piikki lihassa -dokkarin pikkasen pidempi versio on Pyhä sota (1990, 15 min, Filmikonsti Oy).

Jälkipuhdistus – vankileirikokemuksia 1918 (1994, 36 min, Filmikompleksi Oy). Sisällissota on kansakunnan historiassa ja muistissa traumaattinen tapahtuma, johon palataan yhä uudelleen. Seppo Rustanius antaa koskettavassa dokumenttielokuvassaan puheenvuoron vielä elossa oleville Suomen sisällissodan 1918 silminnäkijöille. Historiantutkijat analysoivat sisällissodan seurauksia ja punaisten uhrien määrää sekä sisällissodan luonnetta ja julmuutta. Kesällä 1918 lapsuuttaan eläneet asianosaiset ja todistajat muistelevat Tampereen taisteluita ja sisällissodan vaikutuksia lapsen mieleen. Jälkipuhdistus – vankileirikokemuksia 1918 on vaikuttava dokumentti punaisten kohtaloista vankileireillä ja valkoisesta terrorista.

 

Dokumenttitrilogia Suomen sisällissodasta 1918

Tie tuntemattomaan (1996, 63 min, Illume Oy) kertoo venäläisten sotilaiden ja siviilien kohtaloista Suomen sisällissodan 1918 myrskyissä. Sodan syttyessä Suomessa oli noin 40 000 venäläistä sotilasta, joista 10 000 jäi valkoisen Suomen alueelle. Valkoiset joukot riisuivat aseista ja ottivat vangeiksi alkuvuodesta 1918 noin 10 000 venäläistä sotilasta. Venäläiset siviilit olivat vaarassa keväällä, kun valkoiset voittivat sisällissodan. Mitä tapahtui siviileille ja sotilaille? Valkoiset teloittivat satoja aseista riisuttuja venäläisiä sotilaita. Monille vankikuljetus oli tie tuntemattomaan. Tampereella valkoiset teloittivat noin 250 venäläistä sotilasta rautatieaseman lähellä olevan peltimakasiinin seinustalle. Seppo Rustaniuksen 1918 trilogian ensimmäinen osa on oivaltava dokumentti, joka sisältää ennen julkistamatonta kuvamateriaalia.

Punaiset esiliinat – naisten kohtaloita Suomen punakaartissa 1918 (1997, 68 min, Illume Oy) kertoo naiskaartilaisten kokemuksista ja kohtaloista Suomen sisällissodassa 1918 ja sodan jälkeisillä vankileireillä. Sisällissodan syttyessä myös naiset liittyivät punakaarteihin. Noin 2 000 naista oli punakaartilaisten joukoissa. Heitä oli erilaisissa tehtävissä: huoltojoukoissa, sairaanhoitajina, vartiointitehtävissä ja aseellisessa toiminnassa. Aseisiin tarttuneet naiskaartilaiset olivat peräänantamattomia. Heitä pelättiin ja vihattiin valkoisella puolella. Seppo Rustaniuksen 1918 trilogian toisessa osassa naiskaartilaiset kertovat tarinansa, joka kasvaa yleispätevään voimaan.

Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999, 55 min, Illume Oy). Mitä tapahtui niille noin 25 000 punaorvolle, jotka Suomen verinen sisällissota jätti jälkeensä? Punaorpojen sankka joukko yritettiin sijoittaa jotenkin valkoiseen Suomeen. Lapsia lähetettiin muun muassa Pohjanmaalle sijaiskoteihin uudelleen kasvatettaviksi, perustettiin punaorpokoteja. Osa lapsista eli niukkaa elämää äitinsä tai sukulaistensa hoivassa. Virallisen historian unohtamat punaorvot saavat vihdoinkin äänen. Seppo Rustaniuksen 1918 trilogian kolmas osa on kunnianosoitus niille lapsille, jotka jäivät sisällissodan ja sen jälkiselvittelyjen jalkoihin.

 

Valkoiset teloittajat ja lapsisotilaiden silmät 1918

Uhrit 1918 – Suomen sisällissota ja valkoiset teloittajat (2008, 53 min, Illume Oy). Suomen sisällissodan 1918 seurauksena kuoli eri tavoin kaikkiaan yli 38 000 henkilöä. Suomalaisia heistä oli noin 36 000. Punaisia kuoli yli 27 000, valkoisia liki 5 200. Loput noin 4 400 eivät kuuluneet punaisiin tai valkoisiin. Taisteluissa kuolleita oli noin 9 500, punaisia yli 5 700 ja valkoisia yli 3 500. Sodan jälkeen vankileireillä kuoli punaisia noin 12 500. Uhrit 1918 on järeä ja järkyttävä dokkari Suomen sisällissodan 1918 kauhun ajasta. Se kuvaa hyytävästi, kuinka kaikista – jopa lapsista – tulee sisällissodan uhreja, kun kauhu ja terrori saavat vallan. Se kertoo myös kahdesta ihmisestä, teloittajasta ja teloitetusta – kummatkin olivat sodan uhreja.

Sodan silmät 1918 (2018, 22 min, Illume Oy). Vuoden 1918 sisällissota oli myös lasten sota, sillä lapsisotilaita värvättiin molemmille puolille. Lapset näkivät ja kokivat kaiken, taistelivat aikuisten rinnalla, haavoittuivat ja joutuivat jopa teloitetuiksi. Mutta lapset myös leikkivät sodan jälkeensä jättämissä raunioissa ja uskoivat tulevaisuuteen. Jouko Aaltosen ja Seppo Rustaniuksen ohjaama lyhytdokkari Sodan silmät 1918 perustuu aitoihin valokuviin, jotka eivät selityksiä kaipaa. Jokainen valokuvien lapsi, olipa hän sitten punainen tai valkoinen, oli sodan uhri.

 

Punanen vai valkonen? Tarttis tiätää, kekä kysyy.

Tamperelaisesta divarista löysin vajaa 50 vuotta sitten Työväen Kalenterin 1918, johon oli kosmoskynällä kirjoitettu tammikuun kohdalle: vallankumous ja kansalaissota alko 27.  päivä. Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni 18 ikävuoteen asti Kangasalan Suinulan kylässä. Kahden kilometrin päässä Suinulan asemalta Markkulan tilan pihamaalla tapahtui 31. tammikuuta 1918 Suinulan verilöylyksi kutsuttu joukkoteloitus, jossa punakaartilaiset teloittivat 15 suojeluskuntalaista. Lapsuuteni termit 1950-luvun Suinulassa vuodelle 1918 olivat vain nämä kaksi: kapina ja vapaussota, kuten oli täällä Tampereellakin. Suomen sisällissodalla 1918 on monia nimiä: itsenäisyyssota, kansalaissota, kapina, luokkasota, punaisten ja valkoisten sota, punakapina, vallankumous, vapaussota ja veljessota. Kaiken kattava sisällissota vakiintui vasta 1970-luvulla.

Seppo Rustanius kirjoitti yhdessä Tuulikki Pekkalaisen kanssa merkittävän teoksen Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä (Tammi 2007). Seppo suositteli erityisesti perehtymistä Jaakko Paavolaisen perusteellisiin tutkimuksiin Suomen sisällissodasta. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 osa I: Punainen terrori (Tammi 1966), Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa osa II: Valkoinen terrori (Tammi 1967) sekä Vankileirit Suomessa 1918 (Tammi 1971) muodostavat yhdessä sellaisen tietopaketin, että muu tutkimus on vain tuonut lisäyksiä Paavolaisen tutkimuksiin. Sepon isoisä kuoli nälkään Tammisaaren vankileirillä vuonna 1918.

Minun toiselta vaariltani valkoiset ottivat hevosen Kangasalan Lihasulan kylässä eivätkä palauttaneet. Toinen vaari oli asemamiehenä Kangasalan asemalla talvella ja keväällä 1918. Kun Kangasalan asemanseutu oli valkoisilla, perheen naisväki piilotteli vaaria vähän aikaa. Hän sai jäädä rautateille, mutta sai siirron Suinulan asemalle. Äitini oli sisällissodan viikkoina 8-vuotiaana tätinsä Olga Vileniuksen, Suomen Trikoon luottamusmiehen, ”Rikoon Olkan” tykönä Tampereen Amurissa.

Tähän väliin pikkasen tampereenkiältä, lainaus Erkki ”Jammu” Kanervan Yrjön lyhkösestä Tampere-oppaasta (1989): ”Kapinan aikanakim Pispalan punakaarti tappeli viä silloinkik, kum muut oli jo antautunu. Viimenem punanem makas Pispala harjulla kivenkolossa ja tähtäs kiväärillä Nokialle päin, kut takaapäin tuli valkonen ja tökkäs sitä pyssyllä selkään. Ja kysy että: ”Kumpanenko sää oot, punaanev vai valakonen?” Nim pispalalainev vastas siihen että: ”Tarttis tiätää kuka kysyy.”

 

Seppo Rustanius Suomen sisällissodan 1918 dokumenttielokuvien mestari

Eipä löydy Suomesta toista dokumenttielokuvien tekijää, joka olisi paneutunut töillään uraauurtavasti sellaisella vimmalla ja mikä olennaisinta sellaisella historiantajulla Suomen sisällissotaan 1918 ja sen jälkiseurauksiin kuin Seppo Rustanius. Hänen elokuviaan leimaa arkistomateriaalin oivaltava käyttö, harras paneutuminen aiheeseen ja tiukka vakaumuksellisuus. Sepolla, historiallisten dokkarien mestarilla on pysyvä aitiopaikka suomalaisen elokuvahistorian lehdillä.

”Tampereelle oli organisoitu TV2:n yhteyteen tuotantoyksikkönä toimiva Dokumenttiprojekti, jota kokenut dokumentaristi Jarmo Jääskeläinen oli kutsuttu vetämään. Ilman Jääskeläisen kannustusta ja tukea tuottajana ja rahoittajana tuskin olisin saanut tilaisuutta perehtyä Suomen 1918 sisällissotaan elokuvan keinoin.” (Seppo Rustanius: AVEK 2/2008).

Muistin ja muistamisen teemat nousevat keskeisiksi Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuvissa. Sepon ajatuksia vuonna 2008 Tampereen filkkareilla: ”Vanhoja ihmisiä haastateltaessa on ensin saatava luottamus, minkä jälkeen he kertovat kokemuksistaan avoimesti. Kun ihminen pääsee aidoimmilleen, hän löytää omasta muististaan sen aidon kokemuksen. Monet haastattelemani punaorvot ovat aloittaneet kertomuksensa sillä, etteivät he ole koskaan aiemmin kertoneet tästä kenellekään. Dokumentti luo maailman, jossa katsoja voi eläytyä historian tapahtumiin. Se on tapa kertoa historiaa, jossa sijaa on myös tunteille. Töilläni pyrin oikeudenmukaisuuteen, näyttämään, miten ahdistunut ihminen käyttäytyy. Haluan näyttää nykyihmisille vankileirikatastrofin, sota-ajan kärsimyksen, kertoa ihmiskunnan sielunhistoriaa.” (Kulttuurivihkot 2/2008).

 

Neuvosto-Karjalaa, Kronstadtin pakolaisia, kuninkaan punikkeja ja naisvoimistelua

Seppo Rustanius ohjasi vuosina 2001–2012 seuraavat pitkät dokkkarit: Syytteitä utopistille – Edvard Gylling ja punainen Karjala 1920–35 (2001, 54 min, Illume Oy), Karjalainen kiirastuli – suomalaisvainot 1937–1938 Neuvosto-Karjalassa (2002, 59 min, Illume Oy), Jään yli – Kronstadtin pakolaiset Suomessa (2005, 52 min, Illume Oy) ja Kuninkaan punikit – Muurmannin legioona 1918–1919 (2012, 59 min, Illume Oy), joka on Sepon toiseksi viimeinen dokkari.

Sepon lyhyt kokeellinen dokkari Liikkeen mieli (2007, 8 min, Illume Oy) tarkastelee kehon kieltä naisvoimistelun, modernin tanssin historian ja ihmisen arkisen liikkeen kautta. Arkistofilmien naisvoimistelu ja modernin tanssin kehitys rinnastuu omaa liikettään tutkivaan tanssijaan. Sepon täti Bertta Reiho oli tunnettu tamperelainen naisliikunnan pioneeri. Börje Sandbergin ja H.J. Viherjuuren valokuvakirjassa Tampere (Otava 1935) on tamperelaisen valokuvaaja E.M. Stafin upea kuva Liikuntaharjoituksia Varalassa esittäjänä Bertta. Käytin tätä kuvaa vuonna 2008 tietämättä kuka siinä on Arkiston aarteiden näytöksessä Tampere – naisten kaupunki Aimo Jäderholmin lyhytellun Varala – naisten paratiisi (1947) ”stillinä”. Seppo huomasi kuvan ja totesi, että siinähän on hänen tätinsä Bertta.

 

Suomen sisällissodan 1918 seminaari vuonna 2003 ja keskustelutilaisuus vuonna 2018 Työväenmuseo Werstaalla

Työväenmuseo Werstaalla pidettiin 1.3.2003 filkkareiden ja Werstaan järjestämä seminaari Vuosi 1918. Viiden tunnin seminaarissa alustivat Suomen valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen, filkkareiden ohjelmistosuunnittelija Raimo ”Rake” Silius ja dokumenttielokuvien ohjaaja Seppo Rustanius. Seminaarin puheenjohtajana toimi festivaalijohtaja Jukka-Pekka ”Juise” Laakso. Seminaarissa esitettiin Sepon dokkari 1918 sodan kuvat (1989). Alustusten jälkeen virisi poikkeuksellisen vilkas keskustelu Suomen sisällissodan 1918 valokuvista ja elokuvista.

Työväenmuseo Werstaalla oli 9.3.2018 keskustelutilaisuus Tuhottu Tammela 1918. Seppo ”Rusu” Rustanius ja hänen ikätoverinsa Tampereella heinäkuussa 1943 syntynyt Raimo ”Rake Kinosilmä” keskustelivat Tampereen taistelun ja laajemminkin sisällissodan kuvallisesta jäämistöstä. Millaisia kuvia Tampereella otettiin? Mihin joutuivat punaisten ottamat kuvat? Millaisia kuvia sisällissodasta on olemassa? Onko mahdollista vielä jostain löytää valokuvia tai jopa elokuvia sisällissodan ajalta? Keskustelun juonsi Työväenmuseo Werstaan erikoissuunnittelija Kimmo Kestinen.

 

Seppo Rustaniuksen elokuvien esitykset Tampereen filkkareilla 1983–2019

Sotapapit (1981) -dokkaria ei esitetty Tampereen filkkareilla 1982, koska sillä ei ollut esityslupaa. Kotimaisen lyhytelokuvan katselmus muuttui kotimaisen lyhytelokuvan kilpailuksi vuonna 1983. Kilpailusta hylättyjä elokuvia esitettiin kotimaisessa katselmuksessa, jossa oli kolme Sepon ohjaamaa lyhytdokkaria: Elämän leikki (1982), Heränneet (1982) ja Ihmiseltä ihmiselle (1982).

Kotimaisessa kilpailussa 1990 esitettiin 1918 sodan kuvat (1989). Piikki lihassa (1990) esitettiin kotimaisessa kilpailussa 1991. Arkiston aarteiden näytöksessä Suomen kohtalon vuosi 1918 esitettiin 1918 sodan kuvat (1989) vuonna 1993, kun tuli kuluneeksi 75 vuotta Suomen sisällissodasta. Erikoisohjelmassa Ecce homo – katso ihmistä vuonna 1993 esitettiin Sotapapit (1981). Kyseessä oli Sotapappien täydellisen version julkinen ensiesitys.

Kotimaisessa kilpailussa 1994 esitettiin Jälkipuhdistus – vankileirikokemuksia 1918 (1994). Erikoisohjelmassa 1996 esitettiin Tie tuntemattomaan (1996) yhdessä 1918 sodan kuvat (1989) -dokkarin kanssa. Filkkareiden Off -sarjan näytöksessä 1997 esitettiin Punaiset esiliinat – naisten kohtaloita Suomen punakaartissa 1918 (1997). Kotimaisessa kilpailussa 2000 esitettiin Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999). Kotimaisessa kilpailussa 2002 esitettiin Syytteitä utopistille – Edvard Gylling ja punainen Karjala 1920–35 (2001). Kotimaisessa kilpailussa 2003 esitettiin Karjalainen kiirastuli – suomalaisvainot 1937–1938 Neuvosto-Karjalassa (2002).

Vuonna 2003, kun tuli kuluneeksi 85 vuotta Suomen sisällissodasta, Työväenmuseo Werstaan auditoriossa esitettiin seuraavat Sepon dokkarit: 1918 sodan kuvat (1989), Piikki lihassa (1990), Jälkipuhdistus – vankileirikokemuksia 1918 (1994), Tie tuntemattomaan (1996), Punaiset esiliinat – naisten kohtaloita Suomen punakaartissa 1918 (1997) ja Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999). Kotimaisessa kilpailussa 2005 esitettiin Jään yli – Kronstadtin pakolaiset Suomessa (2005). Kotimaisessa kilpailussa 2007 esitettiin lyhyt kokeellinen dokkari Liikkeen mieli (2007). Kotimaisessa kilpailussa 2008 esitettiin Uhrit 1918 – Suomen sisällissota ja valkoiset teloittajat (2008). Vuonna 2008, kun tuli kuluneeksi 90 vuotta Suomen sisällissodasta, Rake Specialin näytöksessä Punaiset ja valkoiset esitettiin 1918 sodan kuvat (1989). Vuonna 2013 Rake Specialin näytöksessä Vuosikertakattaus esitettiin Liikkeen mieli (2007).

Vuonna 2018, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta, esitettiin Sepon kuuden dokkarin retrospektiivi: 1918 sodan kuvat (1989), Jälkipuhdistus – vankileirikokemuksia 1918 (1994), Tie tuntemattomaan (1996), Punaiset esiliinat – naisten kohtaloita Suomen punakaartissa 1918 (1997), Punaorvot valkoisessa Suomessa (1999) ja Uhrit 1918 – Suomen sisällissota ja valkoiset teloittajat (2008). Vuoden 2018 Rake Specialin näytös Tampere tulessa 1918 oli omistettu Seppo Rustaniukselle. Näytöksen prologina oli Sepon vuotta 1918 käsittelevä dokkari Pyhä sota (1990). Kotimaisessa kilpailussa 2019 esitettiin Jouko Aaltosen ja Seppo Rustaniuksen ohjaama Sodan silmät 1918 (2018), Sepon vaikuttavan elokuvauran viimeinen työ.

 

Epilogi

”Ja Mustanlahden kalliolla kaatui pirkkalainen

pohjalaista vastaan

kirous huulen veressä. 

Jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan.

Voi miksi eivät kellot soineet, miksi?”

Viljo Kajava: Tampereen runot (Otava 1966)