Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 21): Välivuoden 1972 jälkeen filkkarit jatkuivat 50 vuotta sitten 1973 normalisoituina

Rake Specialin ”Pispalan pirujen” taustoitusta

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat -juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Näytti ilmiselvältä, että kuolinkellot soivat lyhytellujen esittämiselle Tampereen helmikuussa, sillä vuoden 1972 filkkareita ei järjestetty lainkaan. Vuoden 1971 ”vallankumousfilkkareitten” aikaan ja niiden jälkeen lehdistössä käytiin pirunmoinen kuhina filkkareihin ja niiden ohjelmistoon kuulumattomista ja järjestäjistä riippumattomista tapahtumista. Nämä pöhinät veivät pohjan vuoden 1972 suunnitelluilta filkkareilta. Juhlia järjestänyt yhdistys Tampereen elokuvataide ry ajautui poliittiseen paitsioon, mistä johtuen Tampereen kaupungin taloudellista tukea ei saatu markan markkaa. Vuoden 1972 filkkarit jäivät pitämättä ainakin näistä syistä: kunnallispolitiikka, talous ja vasemmistolaisuus ynnä muuta sen sellaista poliittista loiskiehuntaa.

Filkkarit normalisoitiin siististi ”ota tai jätä tyyliin”

Kunnallispoliittisissa kiemuroissa ei hanskoja oltukaan heitetty kehään, ”takapirut” toimivat.  Kaupunginhallitus päätti 10.7.1972 asettaa tilapäisen toimikunnan selvittämään elokuvataiteen edistämistä ja harrastamista Tampereella sekä avustamaan elokuvajuhlien mahdollista toimeenpanoa vuonna 1973, sekä nimetä toimikunnan puheenjohtajaksi dipl.ins. Aimo Juutilaisen ja jäseniksi yht. yo. Ilkka Kalliomäen, palosotilas Ilpo Rajalan, toimittaja Mauri Sirnön, sähköasentaja Aaro Sihvon, toiminnanjohtaja Yrjö Schafeitelin ja toimittaja Seppo Sinisalon sekä toimikunnan sihteeriksi taideasiamies Pertti Paltilan.

Toimikunnassa etsittiin poliittisesti laajapohjaisempaa ratkaisua filkkareitten toteuttamiseksi 1973. Tosin toimikunta mietiskeli ”niin maan perusteellisesti”, voidaanko ja ylipäätään pitääkö filkkareita enää lainkaan järjestää. Toimikunnassa juhlien jatkamisen puolesta työskenteli sitkeästi ja ennakkoluulottomasti toimikunnan sihteeri, kaupungin sosialidemokraattinen nuori taideasiamies Pertti Paltila. Esitys valmistui jo elokuussa 1972 ja käsiteltiin pikaisesti kaupunginhallituksessa.

Filkkareitten organisaatio muodostettiin ottaen huomioon Tampereen kaupunginvaltuustossa vallitsevat poliittiset voimasuhteet. Valtuuston paikkajako oli syksyn 1972 kunnallisvaalien jälkeen SDP 21, kokoomus 17, SKDL 16 ja muut 5 paikkaa. Filkkareitten järjestelytoimikuntaan nimettiin 11 jäsentä, joista kuusi muodosti työvaliokunnan: puheenjohtajana Ilkka Kalliomäki, jäseninä Marja Eriksson, Aimo Juutilainen, Pertti Paltila, Ilpo Rajala ja Seppo Sinisalo sekä työvaliokunnan lisäksi viisi jäsentä: Timo Jokinen, Kirsti Littunen, Yrjö Schafeitel, Aaro Sihvo ja Mauri Sirnö. Kinosilmän lukijat voivat arvuutella, ketkä mitäkin poliittista ryhmää edustivat. Pienempiä valiokuntia olivat järjestelyvaliokunta, ohjelmavaliokunta ja teknillinen valiokunta. Filkkareitten festivaalijohtajana jatkoi Ilkka Kalliomäki, sihteerinä toimi Jouko Laroma ja taloudenhoitajana Jouni Virtanen. Filkkarit normalisoitiin siististi ”ota tai jätä tyyliin”.

Kolmannet filkkarit Tekun juhlasalin elluteatterissa 23.-26.2.1973

Välivuoden 1972 jälkeen kansainvälinen kilpailu sai uudistetut säännöt. Festivaali pyrki esittelemään kansainvälistä tasoa olevia lyhytelokuvia ja esittämään erityisesti elokuvia, jotka käsittelevät uusia aiheita ja etsivät elokuvallisen ilmaisun uusia keinoja. Kilpailuun hyväksytään 35 mm:n ja 16 mm:n lyhytelokuvia, jotka eivät ylitä 30 minuutin kestoa. Filkkareitten johto varaa oikeuden kutsua joissakin poikkeustapauksissa kestoltaan pitempiä elokuvia. Ulkomailla muilla kansainvälisillä elokuvajuhlilla palkitut elokuvat hyväksytään mukaan kilpailuun. Elokuvat voidaan ilmoittaa neljään eri kilpailuluokkaan: a) animaatioelokuvat, b) dokumenttielokuvat, c) lastenelokuvat, d) muut lyhytelokuvat. Kilpailuun hyväksyttävät elokuvat valitsee järjestäjien nimeämä valintalautakunta, jonka muodostavat viisi elokuva-asiantuntijaa ja kolme järjestäjien edustajaa.

Kolmannet filkkarit pidettiin perjantaista maanantaihin 23.-26.2.1973 Tampereen Tekun juhlasalissa. Filkkarit yrittivät tavoittaa myös lyhytelluista kiinnostuneita perustamperelaisia järjestämällä eri puolilla kaupunkia, lähinnä kouluilla, ilmaisesityksiä sekä aikuisille että lapsille. Yleisömäärä jäi marginaaliseksi. Filkkareilla nähtiin 125 elokuvaa 28 näytöksessä. Ulkomaisia elokuvia nähtiin 99 ja suomalaisia 26. Erikoisohjelmana oli muun muassa romanialaisia animaatioita. Animaatioelokuvien retrospektiivit olivat 1970-luvun filkkareilla enimmäkseen eri maiden animaatioiden esittelyjä. Vuoden 1973 toinen erikoisohjelma toi filkkareille yhteiskunnallisia, poliittisia ja naisnäkökulmaelokuvia Yhdysvalloista, mutta tämä ”vaihtoehtoinen yhteiskuntapaketti” jäi tasoltaan perin vaatimattomaksi.

Tampereen kunnallispoliittisten voimasuhteiden mukainen valintalautakunta

Filkkareitten historian ensimmäinen kansainvälisen kilpailun valintalautakunta nimettiin sekin Tampereen kunnallispoliittisten voimasuhteiden mukaan siten, että lautakunnassa oli kolme kokoomuksen, kolme sosialidemokraattien ja kaksi kansandemokraattien edustajaa. Poliittisen tasapuolisuuden lisäksi kiinnitettiin huomiota lautakunnan elokuva-asiantuntemukseen. Valintalautakunnan 1973 kahdeksan jäsentä olivat Peter von Bagh, Marja Eriksson, Mikael Fränti, Sakari Haapaniemi, Timo Jokinen, Markku Jokipii, Heikki Prepula ja Seppo Sinisalo. Kinosilmän lukijat voivat arvuutella, ketkä mitäkin poliittista ryhmää edustivat. Kansainväliseen kilpailuun lähetetyistä 170 elokuvasta lautakunta valitsi 58 lyhytelokuvaa 22 valtiosta. Animaatioelokuvia 19, dokumenttielokuvia 22, lastenelokuvia 11 ja muita lyhytelokuvia, lähinnä fiktioita 6.

Lautakunta valitsi takuulla kirjavan kaartin lyhytelluja kansainväliseen kilpailuun, kuten filkkareitten tähänastisen historian buuatuimman ”taideteoksen”, länsisaksalaisen Bernd Upnmoorin Ystävälleni boalle (Für meine Freundin Boa, 1971). Kaiken nähneen Hesarin elokuva-arvostelijan Paula ”Pimpula” Talaskivenkin mielestä boan ateriointi oli sairashenkinen juttu. Tekun esityssalissa kommentoitiin ellua kuuluvasti huudolla: fasismia! Olin muuten syyllinen boan uusintakierrokselle elokuvateatteri Pirkassa filkkareitten ekassa pitkässä yössä 1990, mutta tähän ”Sydänyön räkäset eli kohti suden hetkeä” yöjuttuun se soveltui varoittavien ennakkokommenttieni kera.

Kansainvälisessä kilpailussa nähtiin myös 40 minuutin dokumenttielokuva Pjongjang Korean demokraattisesta kansantasavallasta eli ”kansankielellä” Pohjois-Koreasta. Se on tähänastisen historian ainoa kerta, kun Pohjois-Korea on Tampereen filkkareille osallistunut. Filkkareitten päätöspäivänä maanantaina 26.2. eräät ”vilmivillet” päästivät liikkeelle huhun, että Pjongjang saattaa voittaa Grand Prix´n. No ei sentään tullut Grand Prix´tä, mutta tummapukuinen viisihenkinen pohjoiskorealainen valtuuskunta poistui Tampereelta olletikin tyytyväisenä kaupungin erikoispalkinto, näyttävä lasimaljakko, kainalossaan.

Tuomariston tunnustus johtoporukalle ”työstä ja taistelusta”

Kansainvälisen kilpailun tuomaristo noudatti sekin eräänlaista ”mandaattinäkökulmaa”. Seitsemän jäsentä: Eija-Elina Bergholm (Suomi), Elisabeta Bostan (Romania), Gitta Nickel (Saksan demokraattinen tasavalta), Ludwik Perski (Puola), Antti Peränne (Suomi), Jörgen Roos (Tanska) ja Norman Seider (Yhdysvallat).

Tuomaristo antoi filkkareitten järjestäjille, erityisesti johtoporukalle, tunnustuksen kaikesta työstä ja jo saavutetuista tuloksista. Tuomaristo kiitti filkkarityöntekijöitä, jotka pyrkivät muodostamaan näistä juhlista myös tulevaisuudessa edistykselliset festivaalit, joilla poliittisesti sitoutunut dokumenttielokuva tulee muodostamaan juhlien profiilin. Tuomaristo huomautti, että tulevaisuudessa valintalautakunnan tulisi valita kilpailuelokuvat ankarammin ja kriittisemmin, jotta elokuvat olisivat tasoltaan korkeampia ja taiteellisempiä. Valintalautakunnan tulisi muodostua vielä ratkaisevammin elokuva-alan asiantuntijoista, jotta tälläkin tavalla taattaisiin valittujen elokuvien parempi laatu.

Kansainvälisen kilpailun 1973 palkitut elokuvat

Vuoden 1973 kansainvälisen kilpailun palkitut elokuvat. Grand Prix: Marta Rodriguez & Jorge Silva: Tiilentekijät, Kolumbia 1972, D 42 min. Paras animaatioelokuva: Bruno Bozzetto: Pikkelsi, Italia 1971, A 12 min. Paras dokumenttielokuva: Octavio Cortazar: Sabotaasi, Kuuba 1971, D 20 min. Paras lastenelokuva: Bruno J. Böttge: Rakkaus ja tietokone, Saksan demokraattinen tasavalta 1971, A 11 min. Paras kokeellinen ja sepitteellinen lyhytelokuva: Charles I. Levine: Hevosooppera, Yhdysvallat 1970, F 24 min. Kunniamaininnat: Robin Lehman: Lento, Iso-Britannia 1972, F 13 min. Antti Peippo: Viapori – Suomenlinna, Suomi 1972, D 23 min. Ali Akbar Sadeghi: Kukkaismyrsky, Iran 1972, A 9 min. Pjotr Szpakowicz: Atlantis, Puola 1972, A 8 min. Lehdistön erikoispalkinto: Jack Madvo: Palestiinalaislapsia, Libanon 1971, D 18 min. Tampereen kaupungin erikoispalkinto: Pjongjang, Korean demokraattinen kansantasavalta 1973, D 40 min.

Liikehdintä ja loiskiehunta jatkui filkkareitten tiimoilta myös vuonna 1973. Päivää ennen avajaisia kokoomuksen Aamulehti otsikoi juttunsa, joka ei ollut kulttuurisivuilla vaan kunnallisuutisissa: ”Tampereen juhlafilmien radikaalilinja selvä.” Lööppilehti Ilta-Sanomat otsikoi juttunsa muutama päivä filkkareitten jälkeen: ”Skandaali elokuvajuhlista.” Pari viikkoa filkkareitten jälkeen sosialidemokraattien Kansan Lehti yritti myös pikku skandaalia näin tanakasti: ”Muuan taistolaistähti sammui Tampereen taivaalta.”

Aamulehden pääkirjoitus 28.2.1973: Propagandaksi

”Vallankumousfilkkareitten” 1971 päätteeksi Aamulehden pääkirjoitus Lauluja Leninistä 4.3.1971 totesi tylysti, mistä tuuli puhaltaa. Jatkoa seurasi normalisoitujenkin filkkareitten päätteeksi. Tässä kokonaisuudessaan kokoomuksen Aamulehden pääkirjoitus Propagandaksi 28.2.1973: ”Tampereen kolmansien kansainvälisten elokuvajuhlien selkeytymättömästä kuvasta nousee näkyviin kansainvälisen tuomariston selkeä kannanotto. Tuomaristo antaa elokuvajuhlien johdolle tunnustuksen ”työstä ja tuloksista, jotka pyrkivät muodostamaan näistä elokuvajuhlista myös tulevaisuudessa edistykselliset festivaalit, joilla poliittisesti sitoutunut dokumenttielokuva tulee muodostamaan elokuvajuhlien profiilin”.

Selvää puhetta: kysymyksessä ovat poliittisesti sitoutuneet elokuvajuhlat, joiden ”edistyksellisyys” merkitsee julistautumista vasemmistolaisen ideologian palvelijaksi. Onnettomampaa kannanottoa Tampereen elokuvajuhlien tulevaisuuden ja tyhmempää itse elokuvan kannalta olisi ollut vaikea keksiä.

Jos elokuvajuhlien johto, jolle tuomaristo on antanut juhlien etujen vastaisen epäilyttävän tunnustuksen, on samaa mieltä kuin tuomaristo, on juhlien tulevaisuus rajattu. Kysymyksessä ei enää ole laajalle pohjalle rakentuva elokuvan katselmus, vaan yhden poliittisen ideologian propagandatilaisuus. On luonnollista, että muiden ideologioiden kannattajat ja tunnustajat sanoutuvat irti juhlista, samoin Tampereen kaupunki, jolla ei ole mieltä tukea tällaista poliittista toimintaa. Ei ole enää kysymys elokuvasta vaan tietyn rajatun poliittisen ideologian esittelystä.

Yksien elokuvajuhlien tilapäisesti koottu tuomaristo ei tietenkään voi päättää juhlien tulevaisuudesta. Siitä on päätettävä Tampereella ja mahdollisimman pian ja selkeästi, mikäli juhlia vielä aiotaan jatkaa. Päätettävä siitä, vietetäänkö elokuvan vai poliittisen ideologian juhlia.”

Rake Specialin ”Pispalan pirujen” taustoitusta

Viime vuoden Rake Specialin 25. juhlakattaus ”Hyvän elämän valttikortit” sai ylitsevuotavaa palautetta, ja toivottiin, etten vaan lopeta juhlakattaukseen, kun vihjasin, että tää 25. Rake Special voipi olla ”viimmenen kiarros”. Toki velvollisuuteni oli Specialeita jatkaa. Tämän vuoden Rake Specialin ideointi lähti siitä, että elokuvakulttuurin esikuvani Peter ”Petteri” von Baghin (1943-2014) syntymästä tulee elokuussa 80 vuotta. Synnyin noin kuukautta ennen kuin ”Petteri”, jonka tunsin 1960-luvun lopulta lähtien. Ideoinnin toinen puolisko lähti siitä, että tämän vuoden toukokuussa täyttää 60 vuotta Pispalassa syntynyt ja Pispalan ”Macondon” lahja käsityönä tehtyjen nukkeanimaatioiden maailman huipulle Katariina ”Kati” Lillqvist. ”Kati” on filkkareitten lukumääräisesti palkituin elokuvantekijä. Filkkarit oli myös alkupläjäyksenä ”Katin” elokuvauralle, kun hän näki ”nuarena Pispalan likkana” 1980-luvulla tsekkiläisen Jan Svankmajerin tajuntaa räjäyttäviä lyhäreitä.

Valitsin oitis Rake Specialiin ”Petterin” ja ”Katin” kaksi noin puolen tunnin Pispala-ellua, suosikkejani kummankin laajasta ja monipuolisesta urasta, ”Petterin” Olavi Virta (1972) ja ”Katin” Uralin perhonen (2008). Kolmas puolituntinen Pispala-ellu oli tietenkin Arvo ”Ale” Ahlroosin (1939-2020) esikoisdokkari Nousu Pispalaan. Johdattelijana: Lauri Viita (1965). Rake Specialin nimen ”Pispalan pirut” lainasin Hannu Salaman 1960-luvun pääteoksen Minä, Olli ja Orvokki (Otava 1967) Aamulehdessä ilmestyneestä Teuvo Saavalaisen ylistävästä kirja-arvostelusta.

Viidan ”Late” elävänä, pää tikattuna Pispalan kujilla loppukesällä 1965

”Alen” dokkari Nousu Pispalaan on puolentunnin mainio ajankuva ja takuulla nostalgista Pispala-dokumentointia. Lauri ”Late” Viita elävänä Pispalan kujilla loppukesällä 1965 nelisen kuukautta ennen tapaturmaista kuolemaansa. ”Late” on ellun kertoja, hän jututtaa pispalalaisia sekä esittää Pispala-aiheisia tekstejään, myös Aaro Hellaakoskea ja Yrjö Jylhää.

”Late” teki ”Alen” esikoisohjauksen käsikirjoituksen Retki Pispalaan ruudulliselle paperille käsin kirjoittaen, kuten hänellä tapana oli. ”Kässäri” ilmestyi painettuna Parnasso 6/1980 ja Optimisti. Hämeen taiteet 4/1991. ”Late” esittelee dokumentin alussa saksalaisturistille veneessä Saunasaaren kohdalla Pispalaa näin: ”Tämä on nyt sitten se Pispala, Tampereen Pispala, puolentoistakymmentätuhatta ihmistä toinen toisensa niskassa.” Alkukohtauksessa meitä katsojia huijataan pikkujipolla, saksalaisturisti ei olekaan saksalainen, vaan tamperelainen kieltenlehtori Martti ”Masa” Karttunen.

Kuvausten alkua edeltävänä iltayönä sattui rautatieassan puistossa kärhämä, jossa ehkä pienessä maistissa ollut ”Late” tutustui ”suuriin ikäluokkiin” ja sai kahdelta ”huligaanipojalta” pullosta iskun päähänsä. Haava tikattiin Keskussairaalassa. Tämän jälkeen ”Late” tapasi ”ystävällisen pariskunnan”, joka nautintoaineiden kera huolehti ”Latesta” läpi yön. Kuvaukset alkoivat seuraavana aamuna. ”Ale” oli tilannut voimalaitoksen johdolta Tammerkosken kunnon kuohuja, mutta ”Latea” ei kuulunut paikalle. Hän saapui pää tikattuna pari tuntia myöhässä, ja kuvaukset voitiin aloittaa. Tarvittiin liki 30 ottoa Tammerkosken kuohujen partaalla ”Laten” ensimmäiseen repliikkiin: ”Tästä se käyntiin pannaan!”

”Petteri” von Bagh Olavi Virran ”murhaajako”?

”Petterin” ekan koostedokumentin, puolituntisen Olavi Virta -teoksen motto on: ”Iskelmä on kansakunnan tunteiden salattu historia, sen kätketty muisti.” Olavi ”Ola” Virran haastattelun kuvasi Lasse Naukkarinen 11. toukokuuta 1971 Pispalassa, jossa ”nuoruuden laulaja Ola” vietti viimeiset vuotensa sairaana ja väsyneenä Hulda Simulan hoivissa Mäkikatu 75:ssä. Haastattelun lisäksi kuullaan ”Olan” musiikin huippuhetkiä ja nähdään uutiskatsauksia lähinnä 1940- ja 1950-luvuilta. Pitkähkö pätkä on Finlandia-Katsauksesta 220, joka koko katsauksen keston kuvaa Kyllikki Saaren hautajaisia lokakuussa 1953. Olavi Virta -dokkari on oivaltavaa, taidokasta ja terävästi leikkaavaa filmimateriaalin, iskelmien ja laulajan vuoropuhelua.

”Petterin” dokkari herätti rajua närkästystä. ”Kuinka tällaista sairaan ”Olan” hyväksikäyttöä kehdataan esittää koko kansalle?” ”Petterin kirottu puolituntinen” sai ensiesityksensä TV 1:ssä vajaa puoli vuotta ”Olan” kuoleman jälkeen itsenäisyyspäivän aattona 5.12.1972. Raivokas kommentointi oli sen kaltaista, että ensiesityksen jälkeen sitä ei esitetty vuosikymmeniin. Ajan meininki oli semmoinen, että kun ”Petteri” käveli elokuvaohjaaja Risto Jarvan kanssa helmikuun lopulla 1973 filkkareitten aikaan Hämeenkadulla, niin muuan tv-toimittaja hyökkäsi pimeästä eteen karjahtaen: ”Olavi Virran murhaaja!”

Lillqvistin ”Kati” sai tappouhkauksia Uralin perhosen ensi-illan aikaan 2008

Lillqvistin ”Katin” yli 30 vuotta kestäneen laajan ja ansiokkaan elokuvauran ”kirotuin” animaatioelokuva on yhdessä Hannu Salaman kanssa käsikirjoittama kohuttu, kehuttu, haukuttu ja palkittu 27 minuutin nukkeanimaatio Uralin perhonen. Se on takuulla ilmaisuvoimainen balladi tsaarin kenraalin kielletystä rakkaudesta ja kirgiisinuorukaisesta. Tarina kiertää maita ja mantuja Uralin takaa Pispalan kapinakevääseen 1918.

Kohu alkoi oitis, kun Hesarin Nyt -liitteessä helmikuussa 2008 ilmestyi Leena Virtasen senttaama filkkareitten ”ennakkopuhvi” Uralin perhosen valokuvan kera. Tää pikku juttu sai keltaisen lehdistön liikekannalle. Oitis samettikorsetti oli kissankokoisissa lööpeissä yhdessä uudelleen nimetyn homo-Marskin kera.

Mikään muu ellu ei ole aiheuttanut filkkareitten pitkässä historiassa semmoista raivoa kuin Uralin perhonen maaliskuussa 2008. Kotimaisen kilpailun esityksissä ei sentään tarvittu turvamiehiä, vaikka hilkulla oli. Eniten kiihtyivät ne ”jakkupuvut, liituraidat ja sotisovat”, jotka eivät olleet Uralin perhosta edes nähneet. Ellulle vaadittiin täyssensuuria, ja filkkareilta kaupungin tuki pois, mikäli tämmönen törky esitetään. ”Kati” sai jopa tappouhkauksia ennen filkkareitten esityksiä.

Uralin perhosen monologiääninä ovat pispalalaiset Jotaarkka Pennanen (Mannerheim) ja Aliisa Pulkkinen (Anastasia) sekä Tanja-Lotta Räikkä (naiskaartilainen) ja Ari Numminen (viikatemies). Uralin perhonen esitettiin oitis filkkareitten 2008 jälkeen TV 1:n iltaohjelmistossa. Se on kaikkien aikojen katsotuin lyhytanimaatio Yleisradion historiassa, liki puoli miljoonaa katsojaa. Ja samalla kohu loppui kuin haulitornin seinään. Yleisradio esitti Todellisia tarinoita -sarjassa ”Katin” ja Hannu Salaman yhdessä käsikirjoittaman oivaltavan radioteoksen Uralin perhonen pyhäinpäivänä 2004 ilman minkäänlaista mekkalaa kuuntelijoiden taholta.

Mannerheim on se suomalainen henkilö, jota ei ole saanut arvostella. Joka kerta kun näin on tehty ja vähän tabuja rikottu, niin tosi raivoisa vastareaktio on virinnyt Hangosta Petsamoon. Mutta vuoden 2008 Uralin perhonen painii ihan omassa raivosarjassaan. Uskomatonta, mutta raakaa totta anno domini 2008! Muuten vuoden 1918 kapinakevään jälkeen Pispalassa valkoisesta kenraalista ei juurikaan käytetty muuta ”lempinimeä” kuin ”Murha-Kustaa”.

Tarina Tampereen pikkukaupungista, joka kadotti muistinsa

Lukekaapa ”Katin” juttu AVEK 2/2008 -lehdestä, joka on teemanumero otsikolla Rikos 1918. ”Katin” juttu ”Uralin perhonen. Tarina kaupungista, joka kadotti muistinsa”, on kovimpia tekstejä, mitä suomalainen elokuvantekijä on oman elokuvansa taustoista ja vastaanotosta ikinä kirjoittanut. Tässä maistiaiseksi alkupalat: ”Jo ennen tv-esitystään Uralin perhonen esiintyi tamperelaisella valkokankaalla saaden pikkukaupungin apulaispormestarin suunniltaan. Elokuvajuhlien toimistoon tuli pari päivää ennen esitystä kiukkuinen käsky kiikuttaa epäilyksenalainen filmi kaupungintalolle, ja kenties vain pormestarin kollegoiden maalaisjärki pelasti animaation takaisin ohjelmistoon. Pikkupormestarin kosto oli huvittava mahtipontisuudessaan, filkkareiden suomenkielisessä avajaispuheessa kaupungin ”kokkareilla” jakkupuku väpätti pyhää vihaa, koska kaupungissamme revittiin vanhoja haavoja auki. Englanninkielisessä käännöksessä asiasta ei tosin mainittu sanaakaan.

Uralin perhosen tietä maailmalle helmikanan kiukku ei kivittänyt. Tampereen elokuvajuhlilla se lopulta palkittiin parhaana kotimaisena animaationa, ja seitsemän kuukauden aikana on hauras kirgiisimme ehtinyt lentää Euroopasta Amerikkaan ja taas pohjolan kautta Aasiaan kantaen kysymyksiä ja vastauksia kulttuurista toiseen.”