Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 18): 50 vuotta Tampereen ”vallankumousfilkkareista” 24.–28.2.1971

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat -juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Mitäs Suomenniemellä 50 vuotta sitten alkuvuodesta 1971 tapahtui? Lappuliisat aloittivat sakotuskierroksensa ja lottopallot alkoivat pyöriä lauantaisin. Metallityöntekijöiden pitkä lakko 8.2.-26.3. näkyi vahvasti Tampereellakin. Peter ”Petteri” von Baghin ainoa kokoillan näytelmäelokuva Kreivi sai ensi-iltansa 5.2. Tampereella elokuvateatteri Petitissä. Ruuhkaa ei ollut lippuluukulla, yhdessä viikossa ulos Petitin salista. Koko maassa katsojia ensi-iltakierroksella oli 18 300. Suomenmaan elokuvakriitikko Leo Stålhammar vertasi Kreiviä ”käymälän seinään raaputettuun piirrokseen”. Kirjailija Hannu Salama kirjoitti Ilta-Sanomissa: ”Petteri Linkreenin ihmeelliset ja uskomattomat seikkailut suovat lohdun sahramia, jonkalaista on suomalaiselta elokuvalta ehtinyt jo jonkin aikaa odotella.”

Kreiviä kuvattiin kesällä 1970 yksi kohtaus Tampereellakin, Hakametsän jäähallin paikoitusalueella Sato ´70 maatalousnäyttelyssä. Pertti Ylermi Lindgren touhuaa neljännessä ”auervaararoolissaan” lääkärinä ja eläintenystävänä Gunnar af Heidenstamina tutustuen vauraan maatilan tyttäreen Leilaan, jota esittää Kirsti Wallasvaara. Kreivi sisältää yhden suomalaisen elokuvamusiikin tähtihetkistä. Kaj Chydeniuksen säveltämän ja Anu Kaipaisen sanoittaman Nuoruustangon esittää elokuvassa kaksi kertaa sykähdyttävästi Kiti Neuvonen.

Kesällä 1971 nuori laulaja Tapani Kansa teki historiaa. Hänen eka älppärinsä Tapani Kansa vuodelta 1969 oli ensimmäinen suomalainen kultalevyn saanut LP. Kultalevyn myyntiraja oli tuolloin 10 000 myytyä levyä.     

Tampereen filkkarit Kino-Palatsista Tekulle 1971

Tampereen toiset kansainväliset lyhytelokuvajuhlat pidettiin 24.–28.2.1971. Koska Tampereen elokuvateattereissa pystyi esittämään ainoastaan 35 mm:n elokuvia ja teatterien vuokra myös iltakäytössä oli kallista, elokuvajuhlien piti etsiä muita ratkaisuja esitystilaksi. Sellainen löytyikin Tampereen teknillisen oppilaitoksen (Teiskontie 33) juhlasalista, jonne mahtui vajaa 750 henkeä kerralla katsomaan elokuvia. Juhlasalin näyttämölle oli hankittu uusi valkokangas ja konehuoneeseen 16 mm:n projektori. Entuudestaan konehuoneessa olivat 35 mm:n projektorit, ja tämä osaltaan vaikutti esityspaikan valintaan.

Jokusia esityksiä oli keskustan elokuvateattereissa Hällässä, Hämeessä ja Olympiassa sekä Tampereen nykytaiteen museossa. Elokuvanäytöksiä oli yhteensä 26, jossa esitettiin 196 elokuvaa 32 maasta, ulkomaisia oli 176 ja kotimaisia 20. Elokuvajuhlien järjestelyistä vastasi Tampereen elokuvataide ry:n hallitus ja yhdistyksen toiminnanjohtaja, elokuvajuhlien perustaja Ilkka Kalliomäki, joka toimi myös festivaalijohtajana. Eri tehtävissä oli parikymmentä palkattua työntekijää sekä vapaaehtoisina lukuisia yhdistyksen jäseniä.

Ilkka Kalliomäki totesi avajaispuheessaan muun muassa: ”Näitä elokuvajuhlia järjestettäessä on koko ajan ollut mielessä, että maamme kärsii monista vakavista elokuvataiteen jakelua ja tuottamista häiritsevistä ongelmista. Harras toiveemme onkin, että tilannetta voitaisiin lähivuosina joillakin ratkaisevilla uudistuksilla helpottaa. On valitettavaa, että elokuva-arkiston ja elokuvakerhojen esitysten lisäksi Tampereen elokuvajuhlat on yksi niitä harvoja maassamme järjestettäviä tilaisuuksia, joissa on mahdollista nähdä harvinaistenkin elokuvamaiden teoksia tai ylipäätään paitsioelokuvia, kuten animaatioita, dokumentteja, kokeilevia elokuvia, lastenelokuvia, poliittisia elokuvia, 16 mm:n elokuvia ja yleensä lyhytelokuvia. Näiden elokuvajuhlien järjestäjiltä on kysytty usein juhlien tarkoitusta. Vastaus on yksinkertainen: herättää keskustelua, tuoda vastauksia elokuvan ongelmiin, esitellä maailman parasta elokuvaa, laajentaa kansainvälisiä suhteita ja elokuvantekijöiden kanssakäymistä.”

Tampereelle saapui ulkomaisia vieraita yli 30, muun muassa John Halas, Joy Batchelor ja Peter Cowie Iso-Britanniasta, Wolfgang Harkenthal Saksan demokraattisesta tasavallasta, Heiner Ross Saksan liittotasavallasta ja Jörgen Söderhausen Tanskasta. Ulkomaiset vieraat esittivät toiveenaan, että Tampereen elokuvajuhlat keskittyisivät enemmän pohjoismaiseen elokuvaan, jotta Tampereesta tulisi pohjoismaisen. lyhytelokuvan kohtaamispaikka. Tampereen kehitysmahdollisuuksia idän ja lännen elokuvien ja elokuvantekijöiden kohtauspaikkana pidettiin hyvinä.

Jörn ”Jörkka” Donner ”vallankumousfilkkareilla” ohjaajan puikoissa ja tuomariston johdossa  

Tampereen toiset kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1971 jäivät siis historiaan ”vallankumousfilkkareina”. Jörn Donner johti kansainvälisen kilpailun tuomaristoa. Muut jäsenet olivat Stig Björkman (Ruotsi), Peter Cowie (Iso-Britannia), Lev Poljakov (Neuvostoliitto), Alan Frantisek Sulc (Tshekkoslovakia), Marianne Szemes (Unkari) ja Michael Verhoeven (Saksan liittotasavalta). Grand Prix´n ja Ison Suudelma-patsaan voitti äänestyksen 4-3 jälkeen Hannu Peltomaan puolen tunnin dokumentti Rantojen miehet. Vastaehdokkaana oli jugoslavialainen animaatio, Nikola Majdakin ja Borislav Sajtinacin kymmenminuuttinen Elämän lähde (Izvor Zivota). Kannattaa muistaa aina kun taideteokset kilpailevat ”Jörkan” sanat palkintojenjaossa: ”Lopullinen päätös on vain seitsemän ihmisen päätös, ei mikään ehdoton totuus.”

Kansainvälisen kilpailun tuomaristo korosti raportissaan seuraavia seikkoja, jotka ovat liki kaikki toteutuneet filkkareiden vuosikymmeninä. 1) Festivaalilla esitettävät elokuvat pitää valita ankarammin perustein. 2) Elokuvat täytyy esittää ilman ennakkosensuuria, kuten on tapana muillakin kansainvälisillä elokuvajuhlilla. 3) On tärkeää, että elokuvista keskustellaan avoimesti niiden esittämisen yhteydessä. 4) Elokuvajuhlien tulisi kiinnittää enemmän huomiota lupaukseensa tukea yhteiskunnallisesti asennoitunutta elokuvaa, poliittisesti keskustelua herättäneitä aiheita ja yleensä elokuvia, joita on muuten vaikea saattaa yleisön tietoisuuteen. 5) Pitää kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Tampereen muukin väestö kuin opiskelijat ottaisi osaa elokuvajuhliin. 6) Yleisöllä tulee olla mahdollisuus äänestää vapaasti yleisöpalkinnosta.

Tampereen elokuvajuhlilla 1971 sai Suomen ennakkoensi-iltansa elokuvateatteri Hällässä 26. helmikuuta puolenyön aikaan Jörn Donnerin, Jaakko Talaskiven ja Erkki Seiron ohjaama, etukäteen kohuttu ja sensuroitu kokoillan dokumentti Perkele! Kuvia Suomesta. Se jäi aikanaan kokonaan esittämättä Tampereen kaupallisessa elokuvateatteriohjelmistossa. Tampereen filkkareilla se on esitetty vuoden 1971 jälkeen 1991 ja 2000. Vuoden 1991 esityksessä Kino-Palatsissa nähtiin Perkeleen sensuroimattoman version yleisöensiesitys. Kino-Palatsi oli loppuunmyyty, tunnelma oli suorastaan katossa. Lavalla aluksi M.A. Numminen vetäisemässä säveltämänsä puolen minuutin tunnuskappaleen Perkele!.

Elokuvan kaksi kohtausta kuvattiin Tampereella. Tampereen Teatterin edessä on näyttelijä Tapani Perttu Coriolanus-rooliasu yllään. ”Jakkuli” Talaskivi sönkkää kysymyksiä ja Perttu yrittää pysyä perässä. Onko elokuva taidetta? Onko teatteri taidetta? Onko teatteri viihdettä? Miksi esitetään Shakespearea? Toisessa kohtauksessa tamperelaista tanssitaiteilijaa ja tanssinopettajaa Birgitta Kiviniemeä haastatellaan Tampereen teattereiden liikunta- ja balettikoulun harjoitussalissa Hallituskadulla.

Tekun juhlasalissa katteltiin elluja ja ruakalassa rustailtiin julkilausumia 

Suomessa käytiin 1970-luvun alussa räväkkääkin yhteiskunnallista keskustelua. Myös elokuva-alalla ja sen liepeillä väiteltiin vilkkaasti, jopa repivästi. Vuosi 1971 jäi Tampereen elokuvajuhlien historiaan julkilausumien vuotena. Oman osansa poliittiseen väittelyyn toi metallialan seitsemän viikkoa helmi-maaliskuussa kestänyt lakko, joka heijastui elokuvajuhlillekin. Osa festivaaliyleisöstä laati julkilausumia ”Petteri” von Baghin, Tarmo ”Tarska” Malmbergin ja ”Jakkuli” Talaskiven johdolla ja piti Tekun ruokalassa kokouksia, joissa vaadittiin elokuvajuhlien kehittämistä ja tiukempaa ohjelmiston valintaa. Kritiikin keskeisin kohta oli käsittämätön: elokuvajuhlien kilpailuperiaatteen täydellinen hylkääminen.

Malmbergin ”Tarska” kävi välillä Tekun juhlasalissa ilmoittamassa, että nyt jätetään leffat hetkeksi ja keskustellaan. ”Sabotage! Jag vill se film, film, film!” Eipä keskusteltu, sillä Hufvudstadsbladetin Greta Brotherus johdatti salissa istuvat filmihullut vastataistoon ja ”kolmen oven takana” ollut koneenkäyttäjä latasi selluloidia projektoreihin ja valkokankaalle, minkä ehti.

Kyä määkin osallistuin minkä ellujen kattomiseltra ehdin ”vallankumousfilkkarien” kokouksiin ”kuunteluoppilaana”. En takuulla allekirjoittanut kritiikin ydintä, kansainvälinen kilpailu veks. Mikäli tähän olisi päädytty, juhlat olisivat loppuneet oitis siihen paikkaan. Olikohan 1960- ja 1970-luvuilla ainuttakaan arvostettua lyhytelokuvafestivaalia ilman kilpailusarjoja? Onko niitä nytkään anno Domini 2021? ”Vallankumousfilkkarien” julkilausumavaliokunnan puheenjohtaja oli muuten Jouko Laroma, joka toimi vuoden 1973 ”normalisoiduilla filkkareilla” pääsihteerinä ja pääsi juhlien jälkeen Ilta-Sanomien juttuun, joka otsikoitiin Skandaali elokuvajuhlista?

 

Aamulehti kertoi, mistä ilmansuunnasta tuuli puhaltaa

Päättäjäisissä palkittujen elokuvien näytöksen päätteeksi rävähti kankaalle ylimääräinen minuuttielokuva, Lasse Naukkarisen Laulu Leninistä (1970), joka oli joillekin yksi minuutti liikaa. Aamulehden pääkirjoitus Lauluja Leninistä 4.3.1971 totesi tylysti, mistä tuuli puhaltaa. Teksti on niin terävää, että oliskohan sen laatinut Aamulehden vastaava päätoimittaja Raino ”Utra” Vehmas?

Tässä siitä alkupätkä: ”Omissa mehuissaan kiehuva ja suureen ääneen riehuva pienryhmä tuli Tampereen elokuvajuhlille laulamaan lauluja Leninistä: juhlat päättyivät sekavaan ja hämmentyneeseen tilanteeseen, jossa ei piitattu siitä, mitä ohjelmakirjaseen oli merkitty, vaan tehtiin aivan omaa ohjelmaa. Vanhat tutut iskulauseet löysivät taas paikkansa julkilausumista ja seinille kirjoitetuista manifesteista – ja ehkäpä tämä punahehkuinen pienryhmä on nyt hyvinkin tyytyväinen jätettyään jälkeensä suuren kysymysmerkin: voivatko Tampereen elokuvajuhlat enää nykyisellä pohjalla jatkua?” Aamulehti oli vuonna 1971 vielä kokoomuspuolueen äänenkannattaja.

Ja niin sitten kävi, että vuoden 1972 Tampereen elokuvajuhlia ei järjestetty lainkaan. Vuoden 1971 elokuvajuhlien aikana ja niiden jälkeen lehdistössä käytiin melkoinen ”kalabaliikki” filkkareihin ja niiden ohjelmistoon kuulumattomista ja järjestäjistä riippumattomista tapahtumista, joka vei pohjan vuoden 1972 suunnitelluilta elokuvajuhlilta. Juhlia järjestänyt yhdistys Tampereen elokuvataide ry ajautui Tampereella poliittiseen paitsioon, mistä johtuen kaupungin taloudellista tukea ei saatu markkaakaan.

Kalliomäen Ilkan muistelua vuonna 1980, jolloin filkkarit täytti 10 vuotta

Kalliomäen Ilkka muisteli ”vallankumousfestivaalia 1971” vuonna 1980: ”Juhlien aikaan ollut metallin lakko sai osan juhlien yleisöstä toimintaan, jossa elokuvan ainoaksi tarkoitukseksi leimattiin työväenluokan palveleminen. Se oli heijastusta siitä samasta suuntauksesta, joka oli mukana nuoressa lyhytelokuvatuotannossa ja siirtyi osittain myös pitkiin elokuviin, mutta ei johtanut mihinkään. Elokuvajuhlat leimattiin porvarillisiksi ja juhlien järjestäjiä syytettiin ties mistä. Elokuvajuhlien johdon edustajana jouduin ristituleen, josta en henkisesti tahtonut selviytyä. Olihan elokuvajuhliin sijoitettu vuoden elämä ja puolentoista vuoden opintolainat ja välillä tuntui perheonnikin olevan vaakalaudalla.

Kaikenlainen liikehdintä elokuvajuhlilla suututti vakavahenkiset elokuvakriitikkomme ja elokuvajuhlista oli tullut heidän mukaansa kommunistinen kulttuurijuhla. Tämä vääristynyt julkisuudessa esiintynyt kuva on ollut koko juhlien riippakivi, joka aiheutti muun muassa seuraavan vuoden 1972 juhlien peruuntumisen edellä mainituista syistä ja syntyneen taloudellisen vajeen tähden. Ei ollut paljon halua eikä rohkeutta sukeltaa uudelleen samaan helvettiin, mikä edellisenä helmikuuna vallitsi varsinkin, kun poliittinen oikeisto jankutti tasapuolisuuden huomioimisesta järjestelyissä rahoituksen ehtona.”

Olin väärässä ja niin oli Filmihullu-lehtikin

Vuoden 1972 filkkarit jäivät siis väliin. Näytti selvältä, että kuolinkellot soivat lyhytkuvien esittämiselle. Olin varma, että juhlien taru loppui tähän. Olin onneksi väärässä, ja niin oli Filmihullu-lehtikin, joka ”festivaalinumeron” 1/1971 jälkeen ei kirjoittanut filkkareista kahdeksaan vuoteen riviäkään. Tauko oli himpun verran pitempi kuin ”Petteri” Baghin tauko televisioelokuvien tekijänä: Olavi Virta (ensiesitys 5.12.1972) ja yhdessä Markku Kosken kanssa ohjaama Paavo Nurmi – mies ja aika (ensiesitys 4.5.1978).

Maaliskuussa 1979 mun tunnelmani oli semmoset, että piti kaivaa rakkain runokirjani, Viidan Laten Kootut ja sen mukana haihtua filkkareitten liepeiltä: ”Tuulen alta vastahankaan, saarrostettiin kirjainlankaan ajatuksen arka kettu. Tuli pappa aseistettu. Onkos tuttu lopputulos: pappa kehään, kettu ulos.” Sitten kolahti postiluukku, putosi Filmihullu 2/1979, siirryin Petterin siivittämänä Chaplinista ja Renoirista ”suomalaisen elokuvakulttuurin arkipäivään ja sen neandertal-toteutumaan, joka kantaa nimeä Tampereen elokuvafestivaali”.

Näin laukoi Petteri: ”Suomalaisten elokuvajuhlien järjestäjät osaavat loukkaantua paremmin kuin kuunnella – näinhän se muistaakseni on. Sanon kuitenkin vielä muutaman perusseikan. Ei ole oikein, että Tampereen korkeatasoista elokuvantuntemusta ei käytetä täysillä hyväksi juhlia järjestettäessä. Tarkoitan tällä sitä, että Tampereella pyörii ylivertainen, esimerkillinen elokuvakerho Monroe, jonka keskushahmot tuntuvat juhlia järjestäessään joutuneen melkein lainsuojattomiin asemiin. Kuten on joutunut koko autenttinen elokuvakulttuuri.”

”Vallankumousfilkkareiden” loiskiehuntaa lehdistössä

Lehdistön jälkipuintia ja loiskiehuntaa filkkareilla 1971. Ohessa valikoima lehtijuttuja. Aamulehti 1.3.71: Suomi voitti 4-3, 2.3.71: Monesta junasta moneen makuun, 4.3.71:  Lauluja Leninistä (pääkirjoitus). Filmihullu 1/1971: Tie, totuus, elämä. Tampereen jälkisato. Julkilausuma. Kumpulan veljekset (sarjakuva). Helsingin Sanomat 7.3.71: Tampereella oli paljon melua asiasta ja vähän vierestäkin. Ilta-Sanomat 1.3.71: Tampereen filmifestivaalit: Rankat elokuvajuhlat, paljon toiveita nuorille, 4.3.71: Tampereen elokuvajuhlista vilkasta jälkipuintia. Kansan Lehti 13.3.71: Reunahuomautuksia: Keskustelu Tampereen elokuvajuhlista. Kansan Uutiset 4.3.71: Tampereen elokuvapäivät – alku vai loppu?. Kinolehti 2/71: Jälkipuintia. Uusi Suomi 2.3.71: Tampere 71: Laulu Leninille päätteeksi – jääneekö loppulauluksi?, 2.3.71: Sairastava elokuvatapahtuma, 7.3.71: Tampere, Eteläranta, Solidaarisuus. Ylioppilaslehti 4.3.71: Eripurainen Tampere, 4.3.71: Julkilausuma.

Näyte Heikki Eteläpään tekstistä, Uusi Suomi 2.3.71: ”Juhlien ajaksi näin luotu konkreettinen poliittinen tilanne oli ilmeinen häiriöelementti, joka ei oikein mahdu katsojademokratian eikä minkään muunkaan demokratian puitteisiin. Huipennuksena oli konehuoneen valtaus lopettajaistilaisuudessa, jossa juhlien johto oli luvannut totutun tavan mukaan esittää tuomariston vasta palkitsemat elokuvat. Neljä niistä esitettiinkin, mutta toiset neljä jätettiin esittämättä. Sen sijaan alkoi konehuoneesta tulla Lasse Naukkarisen Solidaarisuus, meikäläisen poliittisen elokuvan toistaiseksi päällimmäinen keulakuva, salin nopeasti tyhjentyessä ja sen jatkoksi vielä saman tekijän minuutin pätkä Laulu Leninille. Se lienee valtaajien mielestä meillä sovelias hyvän yön toivottaja samaan tapaan kuin God Save the Queen englantilaisissa elokuvateattereissa. Juhlien johto on selvästi julkisen selityksen velkaa tästä tilanteen käsistään päästämisestä, yleisön pettämisestä ja poliittisesta aktista.”

Opinnäytteitä ja idea virtuaalinäytöksestä 

Vuoden 1971 ”vallankumousfestivaali” on tietääkseni ainoa filkkaritapahtuma, josta on tehty opinnäytteitä. Ainakin kaksi. Pilvi Meriläinen: Vuoden 1971 Tampereen elokuvajuhlat poliittisen kädenväännön kohteena. Tampereen yliopisto, Suomen historian seminaariesitelmä 12.12.1996. Juha Viinikainen: Vallankumousfestivaali. Vuoden 1971 Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat. Tampereen yliopisto, historian kandidaatintutkielma, 2012.  No joo, oon määkin pitänyt puolentoista tunnin luennon Tampereen yliopistolla Ikääntyvien yliopiston luentosarjassa 5.4.2016: Alussa oli lyhytelokuva… pienestä suureksi. Suomalaisen lyhytelokuvan ja Tampereen lyhytelokuvajuhlien historiaa. Kyllä tässäkin vuoden 1971 filkkareita takuulla sivuttiin.

Kinosilmän lopuksi idea virtuaalinäytöksestä ”Vallankumousfilkkarit 1971”. Etsikää, jos löydätte näitä elluja verkosta. Kahdeksan ellua, joista neljä palkittiin ja yksi sai kunniamaininnan.  Kaikki kahdeksan ellua on vuoden 1971 jälkeenkin esitetty Tampereen filkkareilla eri ohjelmissa, myös Laulu Leninistä. Tässä himpun verran yli kahden tunnin näytös.

Hannu Peltomaa: Rantojen miehet, Suomi 1971, D, 30 min.

Nikola Majdak & Borislav Sajtinac: Izvor zivota / Elämän lähde, Jugoslavia 1969, A, 10 min.

Lasse Naukkarinen: Solidaarisuus, Suomi 1970, D, 29 min.

Aleksandr Svetlov & Aleksandr Shein: Nash marsh / Meidän marssimme, Neuvostoliitto 1970, D, 22 min.

Elina Katainen: Jalmari ja Hulda, Suomi 1970, A, 4 min.

Jan Svankmajer: Tichy tyden v dome / Hiljainen viikko talossa, Tshekkoslovakia 1969, A/F, 20 min.

Michael Wakely: The Late Show / Myöhäisshow, Iso-Britannia 1969, F, 12 min.

Lasse Naukkarinen: Laulu Leninistä, Suomi 1970, D, 1 min.

”Vallankumousfilkkareilla” oli myös suuren maailman tyyliin seinälehdet käytössä. Yksi seinälehti totesi, että Jalmari ja Hulda on plakiaattio! Alkuperäinen on tshekkiläinen Metsästäjän rakkaus. Seinälehden senttaaja lienee tarkoittanut Jiri Brdeckan animaatiota Metsämiehen rakkaus (1967). Meidän marssimme -dokkari on nykyään kulttielokuva, jos mikä. Se näytettiin filkkareilla 1996 näytöksessä Dziga Vertov 100 vuotta yhdessä Vertovin Kolme laulua Leninistä dokkarin kanssa. Yleisö tajusi ”jutun juonen ja oli haltioissaan”. Meidän marssimme voitti muuten Leipzigin elokuvajuhlien Grand Prix´n 1970, jolloin meidän Solidaarisuutemme ei päässyt Leipzigin kilpasarjaan. Uusi Suomi totesi ytimekkäästi Meidän marssimme dokkarista Tampereella 1971: ”Se on jo palkittukin siellä, missä puhdasta politiikkaa palkitaan.”

Tampereen elokuvajuhlien ”nimikkoellu”, Kari Kyrönsepän mainio lyhäri Hauskoja filmimuistoja Tampereelta (1969) päättyy sanoihin: ”Mikä on ollutta, se on mennyttä!” Kyä näino!