Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 5): Pilvet karkaa, niin minäkin

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat-juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Aki Kaurismäki (s. 4.4.1957) vuonna 1994: ”Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.”

Vuoden 1983 joulukuussa valkokankaille singahti Aki K:n kokoillan näytelmäelokuvien esikoinen eli oli aika jolloin yksi murha riitti yhteen elokuvaan: Rikos ja rangaistus. Varjoja paratiisissa -mestarityön vuosi oli 1986, mutta sitä ennen valmistui Akin ensimmäinen lyhytelokuva Rock´y VI (1986) eli ”luuletteko te, että McDonalds´n naistenvessan nurkassa syntyneellä miehellä on minkäänlaisia mahdollisuuksia, kun vastassa on satojen tuhansien vuosien historia ja kulttuuri?”.

Aki K:n tähänastinen elokuvaura sisältää teurastaja Rahikaisen tarinasta syyrialaisen pakolaisen Khaledin ja kauppamatkustaja Wikströmin tarinaan 17 kokoillan näytelmäelokuvaa vuosina 1983-2017, kaksi dokumenttielokuvaa Saimaa-ilmiö (1981) ja Total Balalaika Show (1993), yhden televisioelokuvan Likaiset kädet (1989) sekä 13 lyhytelokuvaa vuosina 1986-2012. Lisäksi Aki oli käsikirjoittajana veljensä Mika Kaurismäen ohjaamissa elokuvissa Valehtelija (1980), Jackpot 2 (1981), Arvottomat (1982) ja Klaani – tarina Sammakoitten suvusta(1984). Hän kirjoitti lisäksi dialogin Mikan elokuvaan Rosso (1985).

Aki K. on elokuvahistorian ainoa ohjaaja, joka on filmannut kaksi maailmankirjallisuuden tosi järkälettä: William Shakespearen näytelmän Hamlet (1601) ja F.M. Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus (1866). Molemmat filmatisoinnit Rikos ja rangaistus (1983) ja Hamlet liikemaailmassa (1987) omintakeiseen akimaiseen tapaan. Kahden järkäleen lisäksi Aki on tarttunut kolmeen klassikkomurikkaan: vuonna 1989 Jean-Paul Sartren näytelmään Likaiset kädet (1948), vuonna 1992 Henri Murgerin romaaniin Boheemielämää (1851) ja vuonna 1999 Juhani Ahon romaaniin Juha (1911).

Aki K:n omista käsikirjoituksistaan ohjaamista kokoillan näytelmäelokuvista kaksi trilogiaa on valmis ja kolmannesta uupuu yksi. Ensimmäinen oli ”häviäjien trilogia” tai ”proletaaritrilogia” tai ”työläistrilogia”: Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Toinen oli ”luuseritrilogia” tai ”työttömyystrilogia” tai ”Suomi-trilogia”: Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Kolmannesta ”satamakaupunkitrilogiasta” kaksi on tehty: Le Havre (2011) ja Toivon tuolla puolen (2017).  

Aki K:n elokuvissa vuorottelevat onni ja onnettomuus, rikos ja rakkaus, petos ja rehellisyys, huumori ja tragiikka, työ ja toimeentulo, ilo ja suru sekä muistot. Akin elokuvat ovat humaania ja runollista realismia, ne ovat suomalaisen karhean sielunmaiseman alkulähteillä.

Aki K:n elokuvien musiikin jukeboksi on huimaa kuultavaa: Georg Friedrich Händelistä, Franz Schubertista, Pjotr Tshaikovskista ja Toivo Kärjestä Carlos Gardelin, Jussi Björlingin ja Georg Otsin kautta Henry Theeliin, Olavi Virtaan, Markus Allaniin, Rauli ”Badding” Somerjokeen, Juice Leskiseen, Harri Marstioon ja Topi Sorsakoskeen…

Eikä murhaakaan tapahtunut

 Luis Bunuel: ”Aion näyttää kylmällä valkoisella silmällä, mitä he ovat tehneet Jumalan nimeen täällä maan päällä.”

Aki Kaurismäki, parikymppinen boheemi ja hontelo nuori mies tummassa pikkutakissa aloitti Tampereen yliopiston tiedotusopin opinnot 1970-luvun puolenvälin jälkeen. Hän kävi ahkerasti elokuvissa, elokuvakerho Monroen ja Solariksen sekä Suomen elokuva-arkiston Tampereen esityssarjan näytöksissä. Hän oli Solariksen hallituksen jäsen syksystä 1977 kevääseen 1979.  Aki toimitti Solariksen ensimmäisen offset-asuisen kerholehden, jonka pääkirjoitus Missä olet suomalainen elokuvakritiikki? oli lehden historian rajuin.

Pätkä Akia: ”Ovatko suomalaiset kriitikot ja kinokapitalistit roskaväkeä?, siinä kysymys jota en suinkaan tahdo herättää. Tahdon sen sijaan, että juoksisitte Pate Teikan tavoin valkokankaalle kesken Erään miehen uran esityksen, viiltäisitte taskuveitsellä valkokankaan halki ja sanoisitte: hetkinen, ihmiset, minulla on teille jotakin sanottavaa! Herranjumala tamperelaiset, eikö Chaplin ollut teille kuin yhden viikon arvoinen?” Näin Aki  syksyllä 1978. ”Charki Chaplismäki” -luonnehdinta Akista juontanee jo siis liki 40 vuoden taakse.

Pikku viiltoja Aki K:sta ja Tampereen filkkareista

Tampereen kahdeksansilla lyhytelokuvajuhlilla Tekulla Aki K. katsoi ainakin sen kansainvälisen kilpailun näytöksen, jossa oli kilpailun paras lyhäri, todellinen jysäri, Aca Ilicín 11 minuutin dokkari kananpojista lajitteluhihnalla: Moukari (Malj, Jugoslavia 1977).

Filkkareiden historian murheenkryyni oli vuosi 1979, silloin oltiin takuulla pohjalla. Kansainvälisen kilpailun Grand Prix –leffa kuitenkin löytyi, sen voitti pakistanilainen sekoilu He tappavat hevosen, joka valintalautakunnan hyppysistä oli nippa nappa yltänyt esitettäväksi. Erikoisohjelmista osa jäi tykkänään saapumatta Tampereelle, vaikka Lódz olikin Tampereen ystävyyskaupunki. Niinpä Suomen ensi-iltana esitetystä, Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin ohjaamasta Suomen ensimmäisestä kokoillan animaatioelokuvasta, Seitsemän veljestä (1979) tuli juhlien esitetyin teos. Toki asialliset hommat suoritettiin, saatoin valintalautakunnan jäsenenä ja ohjelmistojen parissa puuhastelleena juhlien tiedottajan Akin kanssa todeta.

Kymmenennet filkkarit helmikuussa 1980 onnistuivat jo rutkasti paremmin. Edellisvuoden tiedottaja Aki K. naulasi opiskelijalehti Aviisissa filkkareiden jatkoteesit tähän malliin: ”Koko juhlat nykyisellään voidaan pelastaa (osallistujien ja yleisön kannalta) vain räjäyttämällä ne tuusan nuuskaksi ja rakentamalla tuhkasta vähemmän muodolliset ja enemmän älylliset, vapaat ja radikaalit juhlat.”

Akin mielestä juhlia ei viedä läpi jogurtin voimalla (”eli miten nähdä yli 100 elokuvaa kolmessa päivässä ja jäädä henkiin”, kuten Pasi ”Sleeping” Myllymäki teki), vaan aulatiloissa on sallittava tupakointi ja erityinen ravitsemustila, jossa tarjoillaan olutta ja ehkäpä viiniäkin ulkomaisten vieraiden varalta.

Viimeisillä Tampereen Tekun filkkareilla Aki K. olikin pääosassa Ville Alfana, 1981 oli Valehtelijan (1980) vuosi. Järjestyksessä kolmas Risto Jarva -palkinto meni ansaitusti Mika K:n esikoiselokuvalle, Münchenin elokuvakorkeakoulun lopputyölle. ”Vaikea sanoa onko se tragedia vai komedia – mestariteos joka tapauksessa” (RT). Valehtelija yli 50 minuutin kestostaan huolimatta selvisi valintalautakunnan karikoista, ja sitä tietä yleisempään tietoisuuteen.

Mika K. oli muuten filkkareiden nopein Jarva -palkintorahan käyttäjä. Jo seuraavana vuonna esitettiin hänen lyhärinsä Jackpot 2 (1981), joka palkittiin kansainvälisen kilpailun 1982 fiktiosarjan parhaana. Tämän jälkeen vain kaksi suomalaista lyhytelokuvaa on voittanut Tampereen kansainvälisen fiktiosarjan: vuonna 2000 Akin Sputnik Oy:n tuottama, Maarit Lallin Kovat miehet (1999) ja vuonna 2012 Jussi Hiltusen Hiljainen viikko (2011).

Aki K:n ensimmäinen lyhäri Rock´y VI (1986) nähtiin Tampereen filkkareilla 1987 sekä kansainvälisessä että kotimaisessa kilpailussa. Akin lyhäreiden suosikkini on Those Were the Days (1991). Oi niitä aikoja, kun näin tämän lyhythelmen ensi kerran 1992 Tullikamarin Pakkahuoneella 35-millisenä ja äänihanat kunnolla auki! Those Were the Days on filkkareiden esitetyimpiä leffoja, pyörinyt eri ohjelmissa seitsemänä vuonna. Kotimaisessa kilpailussa nähtiin 1993 These Boots (1992), ”Suomen historia vuosilta 1952-1969” viidessä minuutissa.

Avajaisnäytöksen vuoden 1996 filkkareilla avasi Akin lyhäri Välittäjä (1996). Välittäjä ja työtön, ensimmäinen otto ja äänessä Virran Ola: ”Sä et kyyneltä nää…” Toisen kerran vuonna 2006 avajaisnäytöksen avasi ja myös Romano Cinema -sarjan Akin lyhäri Oo aina ihminen (1995). Markus Allanin tango-orkesteri esittää Taisto Wesslinin säveltämän ja Aappo I. Piipon sanoittaman kappaleen Oo aina ihminen.

Aki Kaurismäki On Aki Kaurismäki

Vuoden 2007 filkkareilla esitettiin Aki K:n kaikki siihenastiset 10 lyhytelokuvaa. Lisäksi  kolmessa näytöksessä nähtiin Akin valitsema lyhytelokuvien Carte Blanche. Kahdentoista lyhärin sarja on niin kovaa klassista kamaa, että listaan sen tähän sekä meille, jotka sen näimme että niille lyhytkuvien historiasta kiinnostuneille, jotka sitä eivät nähneet. Elokuvat ikäjärjestyksessä:

Auguste Lumière, Louis Lumière: Juna saapuu asemalle (L´Arrivée d´un train en gare de La Ciotat, Ranska 1895)

Auguste Lumière, Louis Lumière: Kasteltu kastelija (L´Arroseur arrosé, Ranska 1895)

Charles Chaplin: Siirtolainen (The Immigrant, Yhdysvallat 1917)

Vsevolod Pudovkin, Nikolai Shpikovski: Shakkikuume (Shahmatnaja gorjatshka, Neuvostoliitto 1925)

Luis Bunuel: Las Hurdes – maa ilman leipää (Las Hurdes – Tierra sin pan, Espanja 1932)

Clyde A. Bruckman: Lasillinen olutta (The Fatal Glass of Beer, Yhdysvallat 1933)

John Huston: San Pietron taistelu (The Battle of San Pietro, Yhdysvallat 1944)

John Huston: Tulkoon valkeus (Let There Be Light, Yhdysvallat 1946)

Georges Franju: Eläinten veri (Le Sang des betes, Ranska 1948)

Octavio Cortazar: Ensimmäisen kerran (Por primera vez, Kuuba 1967)

Aca Ilic: Moukari (Malj, Jugoslavia 1977)

D.A. Pennebaker, Chris Hegedus: Shake – Otis Montereyssä (Shake – Otis at Monterey, Yhdysvallat 1986)

Vuoden 2010 avajaisten 40-vuotisjuhlapotpurin päätti itseoikeutetusti Those Were the Days. Viime vuosina filkkareiden avajaiset on pidetty elokuvateatteri Plevnassa. Mutta vuonna 2013 avajaisissa ja avajaisnäytöksessä palattiin Tullikamarin Pakkahuoneelle. Näytöksen kohokohta oli Akin 18 minuutin lyhytelokuvan Juice Leskinen & Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla (2012) yleisöensi-ilta. Esitys taltioitiin Tullikamarin Pakkahuoneella Radio 957:n vuosijuhlassa 31.8.1988. Juice Leskinen & Grand Slam oli lauteilla silloin noin puolentoista vuoden tauon jälkeen lukuisine vierailijoineen. Leppoisa Juice oli iskussa kesän päätöspäivänä: ”Nolla kaks kolkytkuus soi Pieksämäen asemalla blues…”

Filmi on valoa, digi on tekniikkaa 

Näin Aki vuonna 1982: ”Parhaimmillaan elokuva ois, semmonen, että se kertos tietyn tarinan, joka ois sinänsä mielenkiintoinen ja joka liittyis jotenkin mahdollisimman monen ihmisen normaaliin elämään, tietenkin vähän dramatisoituna. Sitten se viihdyttäs ihmisiä, lohduttas ihmisiä ja antas siinä sivussa salakavalasti muutaman ajatuksen tai kenties poliittisen toimintamallin kotio takataskussa vietäväksi, ja ihminen ois elokuvan jälkeen tunnin, puolitoista miksei kaksi, onnellinen ja liitelis tuolla lyhtypylväiden kanssa kilpaa. Se olis hyvä.”

Ja näin Aki vuonna 1998: ”Suhde nykyaikaan on kielteinen. Ainoa nykyaika, jonka voin hyväksyä, on Chaplinin versio.”

Ho Tsi Minhin – ”hän joka valistaa” – runo Neuvo ihmiselle itselleen on sekä Akille että minulle mieluinen. Näin se menee Pentti Saarikosken suomentamana: ”Jos ei olisi talven kylmyyttä ja autiutta / ei voisi myöskään olla kevään lämpöä ja loistoa. / Vastoinkäymiset ovat tehneet minusta lempeän ja lujan / ja karaisseet mieleni teräkseksi.”

Loppukaneetti kuuluu Akille, vuosi on 1996: ”Surun ja tyhjyyden väliltä valitkaamme elokuva, ainoa taidemuoto, joka enää voi koskettaa hitaasti paatuvien sydäntemme sisimmissä kammioissa vielä asustavaa ihmisrauniota. Katsokaa Kurosawan Ikiru; koskaan ei ole liian myöhäistä.”

 

Lauantaiaamun huumaa Tampereen Tekulla 24.2.1979.
Kuvassa 35-vuotias Rake S. ja 21-vuotias Aki K.