Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 3): Napapiirin poliisin poika ja pikakelaus Suomi-länkkäreihin

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat-juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Ani harva suomalainen elokuvantekijä iskee ekalla lyhytelokuvan ohjauksellaan ”kultasuoneen”. Rovaniemeläinen Jussi Hiltunen (s. 1984) tämmöisen tempun teki 18 minuutin upealla esikoisellaan Hiljainen viikko (2011). Jeesuksen lentävä lause ”Ei kukaan profeetta ole otollinen kotikaupungissaan” kävi toteen Jussillekin. Hiljaisen viikon kuvat ja sanat eivät olleet vapaita Rovaniemen Arktista vimmaa -elokuvatapahtumassa syksyllä 2011.

Paikallisen hyllytyksen jälkeen Hiljaisesta viikosta tuli kansainvälinen menestys. Se sai ensiesityksensä Berliinin elokuvajuhlilla 2012. Tampereen filkkareilla maaliskuussa 2012 se palkittiin kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona ja elokuva voitti myös kotimaisen kilpailun nuorisotuomariston palkinnon. Jussin elokuva oli vasta kolmas suomalainen lyhytelokuva, joka voitti kansainvälisen fiktiosarjan Tampereella. Edelliset voittajat olivat vuonna 1982 Mika Kaurismäen Jackpot 2 (1981) ja vuonna 2000 Maarit Lallin Kovat miehet (1999). Tampereen menestyksen jälkeen Hiljainen viikko kiersi lukuisilla elokuvajuhlilla ympäri maailmaa.

Hiljainen viikko pohjautuu tositapahtumaan, järjettömään väkivaltaan rovaniemeläisessä yökerhossa. Jussin oivaltavasti käsikirjoittama tarina kertoo väkivallanteon syyllistävästä vaikutuksesta tapauksen todistajiin. Hiljainen viikko on hallittu lyhytelokuvallinen helmi.

Jussin toisen lyhärin Perintö (2014) käsikirjoitti Petra Forstén ja se osallistui Tampereella kotimaiseen kilpailuun 2015. Vajaan puolen tunnin tarina kertoo jäntevästi kolmen sukupolven miehistä ja sodanaikaisesta pyssystä. Veljekset kahdesta sukupolvesta joutuvat tekemään valinnan, jonka latingilla on vaikutus heidän loppuelämäänsä.

Kolmannen lyhärinsä Talvisydän (2015) Jussi käsikirjoitti itse. Se osallistui Tampereella kotimaiseen kilpailuun 2016. Elokuva kertoo keski-ikäisestä taksisuharista Eikasta, joka on menettämässä yhteyden teini-ikäiseen tyttäreensä. Parinkymmenen minuutin konstailemattoman tarinan pääosan esittää karhean todentuntuisesti Ville Virtanen. Hiljaisen viikon, Perinnön ja Talvisydämen arktiset kuvat loihti kamerallaan J-P Passi.

Hiljaisten miesten Armoton maa

Kaarle Ahon ja Kai Nordbergin tuotantoyhtiö Making Movies tuotti Hiljaisen viikon. Sen menestyksen myötä alkoi kokoillan elokuvan kehittely. Kolmen vuoden kirjoitusprosessin jälkeen rahoitus saatiin kuntoon ja päästiin kuvauksiin. Armoton maa (2017) on arktinen draama Länsi-Lapin syrjäkylässä lähellä Ruotsin rajaa. Eläkkeelle jäävä poliisi Lasse joutuu kahden poikansa väliseen ristituleen yrittäessään pelastaa heidät. Ohjaaja Jussi Hiltusen isä ja isoisä olivat molemmat poliiseja. Lapissahan on liian vähän poliiseja ja heillä on kohtuuttoman laajat toiminta-alueet.

Armoton maa on moderni arktinen länkkäri, joka alkaa saluunasta. Miljöö on lumenvalkoinen, lainsuojaton erämaa kuin Joel ja Ethan Coenin mestarityössä Fargo (1995). Ja pyssyjä kannetaan kuin ”Jacksonville Townissa”, metsästyksen suden- ja sydänmailla kun ollaan. Hiljaiset miehet ja väkivaltainen kulttuuri, joka pitää ihmisiä otteessaan. Elokuva kuvaa oivaltavasti ja uskottavasti sitä jäyhyyden ja puhumattomuuden kulttuuria, joka purkautuu väkivaltana. Tuomo Hutrin upeasti kuvaama Armoton maa on parhaimmillaan ladattua ilmaisua, toimintajaksot on luotu omintakeisesti. Armotonta menoa. Näyttelijäkaarti karismaattisen Ville Virtasen johdolla luo erinomaista jälkeä.

Edellinen Armoton maa (Open Range, 2003), Kevin Costnerin ohjaama western pyöri Suomen valkokankailla viitisentoista vuotta sitten.

Ylihärmän ja Kauhavan Häjyt

Antisankarit ilmaantuivat Hollywoodin westerneihin toisen maailmansodan jälkeen ja siellä ne pysyivätkin lajityypin auringonlaskuun. Ensimmäiseksi Suomi-länkkäriksi voi luonnehtia Ilmari Unhon elokuvaa Härmästä poikia kymmenen (1950), jonka käsikirjoituksen teki Artturi Leinonen kansanballadin Isontalon Antti ja Rannanjärvi pohjalta. Se noudattelee lännenelokuvien dramaturgiaa. Tapahtuma-aika on kurittomuuden 1860-luku ja aiheena körttiläisten ja häjyjen yhteenotot. ”Härmässä häät oli kauhiat, siellä juotiin ja tapeltihin…” Ulkokuvaukset tehtiin kesällä 1950 Ylihärmässä ja Vaasassa. Pääosassa Isoo-Anttina Tauno Palo, joka sai tästä ja Rosvo Roopen nimiosasta Jussi-patsaan. Iikka Rannanjärveä näytteli amatööri, ähtäriläinen talonisäntä Yrjö Kantoniemi, Anssin Jukkana oli Kalervo Nissilä ja ”Kauhavan rumana vallesmannina”, nimismies Grönberginä Kalle Kirjavainen, Tampereen Teatterin näyttelijä-ohjaaja.

Aamulehden ihailtu ja vihattu teatterikriitikko Olavi ”Parras” Veistäjä kirjoitti 1940-50-luvuilla myös elokuva-arvosteluja. Näin hän ylisti Unhon ohjausta 20.9.1950: ”Koko elokuvassa on niin harvinaista jykevyyttä, iskuvoimaa, poljentoa ja vauhtia, että se kiistattomasti on parhaita suomalaisia filmejä, mitä milloinkaan on  tehty.”

Kului liki puoli vuosisataa, kunnes syntyi modernisoitu puukkojunkkareiden, Isontalon Antin ja Rannanjärven tarina, Aleksi Mäkelän ohjaama ja Aleksi Bardyn käsikirjoittama Häjyt (1999). Western-muoto sopi oivallisesti pääosin Kauhavalla kuvattuun pohojalaaseen toimintadraamaan. Pääosissa ”häjyyn rantakuntoon” 15 kiloa itsensä lihottanut Samuli Edelmann Jussi Murikkana, Juha Veijonen Antti Karhuna ja Teemu Lehtilä Kauhavan vt. nimismies Heikki Grönberginä. Samuli joutui rasituksesta sairaalaan kesken kuvausten. Kysyntää lippuluukuilla oli, Häjyt keräsi 327 000 katsojaa ja oli vuoden 1999 toiseksi katsotuin Olli Saarelan ohjaaman Rukajärven tien (420 000 katsojaa) jälkeen.

Villiä Pohjolaa Kallvikin hiekkakuopilla ja Kuusamossa

Suomessa tehtiin vuosina 1955-1971 viisi ”hiekkakuoppa- ja tuohivirsulänkkäriä”. Aarne Tarkas ohjasi studiokauden hiipumisvuosina Pohjola-trilogian. Villi Pohjola kuvattiin kesällä 1955 Kallvikin hiekkakuopilla Vuosaaressa, jonne rakennettiin aikansa suurimpiin lavasteisiin Utopilan kultakaupunki. Ulkokuvauksia tehtiin myös Kuusamossa ja sisäkuvia Fennada-Filmin Kulosaaren studiolla.

Villi Pohjola on villin lännen seikkailukomedia Lapin olosuhteisiin sijoitettuna. Elokuvansa alkutekstien loppuun Tarkas lisäsi huomautuksen: ”Teidän on turha etsiä Pohjolaa kartoista tai tietosanakirjoista, niistä ette sitä löydä. Sen paikkaa on hyvin vaikeata määritellä.”  Tarkas parodioi länkkärien kliseitä, tässä perusosassa ei ratsastettu vaan rymisteltiin muilla kulkuneuvoilla ja kuudestilaukeavien Coltien sijaan paukkuivat järeämmät pyssyt. Pääsankari Tapio Rautavaara Tundra-Taunona ei parodioi, ei ainakaan köysi kaulassa kohtauksessa.

Fennada-Filmin tuottaja Mauno Mäkelä muistelmissaan 1996: ”Meillä oli hirveän hauskaa, kun teimme Villiä Pohjolaa, mutta p-le, yleisö otti sen villinlännenfilminä, se ei ymmärtänyt ollenkaan sitä parodisuutta, mikä siinä oli, korkeintaan sitä pidettiin komediana. Villi Pohjola olisi pitänyt tehdä oikeana, kovana lännenfilminä, sellaisena se olisi mennyt.”

Tarkas palasi Kallvikin hiekkakuopille kesällä 1962 filmaamaan SF:n tuottamaa Villin Pohjolan kulta (1963). Pohjoisia maisemia kuvattiin Kuusamon Rukatunturilla, Kitkajoella, Myllykoskella ja Kiutakönkäällä. Kyseessä oli Tarkaksen 29. ohjaustyö. Perusosan modernit vehkeet pantiin pakettiin, Vornan veljekset Vili Auvinen (Kai), Helge Herala (Tommi) ja Åke Lindman (Joel) saapuivat Villin Pohjolan erämaahan, ”jota ei löydy Maanmittaushallituksen kartoista vaan mielikuvituksesta”, jäljittämään kultasuonen emäkalliota. Saluunapianistia esittävä Reino ”Repe” Helismaa improvisoi pianolla kuusi kertaa, yhteensä 12 minuuttia. Sekä Tamara Lund että Helge Herala loukkaantuivat ratsastuskohtauksia kuvattaessa, ja myös eräät saluunatappelun osanottajat joutuivat turvautumaan lääkärinapuun. Yleisömenestys oli vuoden 1963 kolmanneksi paras.

Tarkaksen ohjaamia elokuvia tuli vuonna 1963 ensi-iltaan neljä. Teerenpeliä oli SF:n 237. kokoillan elokuva ja se jäi myös yhtiön viimeiseksi. Seuraavan elokuvansa järjestyksessä 32. Tarkas ohjasi Keskus-Elokuvan Tommi Rinteen tuottamana. Villin Pohjolan salattu laakso kuvattiin Kuusamossa ja Posiolla sekä intiaanikylä ja lopputaistelu Kallvikin hiekkakuopilla. Vornan veljeksinä olivat nyt Åke Lindman (Joel), Tommi Rinne (Tommi) ja Taneli Rinne (Kai). Tapio Rautavaara palasi jengiin, hän esitti nyt Salatun Laakson heimopäällikkö Tapiota. Päällikön tytärtä Ingaa esitti Elina Salo ja hänen ystävätärtään Piritaa Pirkko Mannola.

Villin Pohjolan salatun laakson yleisömenestys oli vuoden 1963 kotimaisten elokuvien toiseksi heikoin. Tarkas ohjasi vielä yhden kokoillan elokuvan, Johan nyt on markkinat! (1966). Tarkas suunnitteli Pohjola-trilogialleen neljättäkin osaa, työnimeltään Korven kostajat, mutta se jäi alkuluonnostelujen asteelle.

Lännensankari Speedy Gonzales: ”Rahasta teen mitä vaan!”

Ere Kokkosen ohjaama ”raivokas lännenelokuva” Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) on Filmituotanto Spede Pasanen Oy:n ensimmäinen elokuva. Se kuvattiin kesäkuussa 1970 Helsingissä, Espoossa, Porissa ja Tuusulassa Hyrylän hiekkakuopilla. Käsiksen laati työryhmä Spede Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri. Pääosassa  kaksoisroolissa Speedy ja Mooses Gonzalesina Spede. Epäonnisen pankkirosvo Clyden rooli oli alun perin sovittu Vesku Loirille, mutta hänen katkaistua jalkansa roolin teki Pertti Melasniemi.

Ensi-ilta-arvosteluissa Kansan Uutisten Martti Savo totesi 2.9.1970: ”Speedy Gonzales on Pasasen filmiteamin tähän asti paras filmi.” Aamulehden Matti Rosvall iski oivaltavan terävästi Suomi-länkkärien ytimeen 30.8.1970: ”Spede Pasanen on nyt avannut kotimaisen tuohivirsuwesternin tilin, ja kammo hiipii mieleen: Onko lisää vielä tulossa? Ere Kokkonen oli ryhmineen pyrkinyt tekemään parodiaa viimeaikaisista lännenfilmin ulkoisista ilmiöistä. Kuvissa näkyi viitettä italialaisiin westerneihin, siellä täällä oli hitu hurjaa joukkoa, auringonlaskun ratsastajia ja muita vastaavia. Hintelyys oli juonirakenteessa, pikemminkin sen puutteessa. Jatkuvasti nousi mieleen kysymys, miksi on nostettu suomalaiseen maisemaan lännenkaupunki, vedetty ylle lännenkuteet ja lanteille paukkuraudat, miksi on suomalaiset näyttelijät sonnustettu batmastersoniksi, hossiksi ja manolitoksi,” Esko Salminen oli Manolito, Juhani Kumpulainen Hoss ja Ville-Veikko Salminen Bat Mastersson.

Rosvallin Matin kammo oli aiheellinen, lisää oli tulossa. Mutta vain yksi. Elokuun lopulla 1971 sai ensi-iltansa Spede Pasasen ja Vesa-Matti Loirin ohjaama Hirttämättömät (1971). Kuvauksissa oltiin taas hiekkakuopilla, tällä kertaa Porvoon maalaiskunnan Sondbyssä. Speden esittämä Speedy Gonzales on Njetponimajstadin laiska lännensankari, jolla on kaksi intohimoa: potkuleilipeli ja pullojen ammuskelu. ”Rahasta teen mitä vaan”, hän mainostaa itseään. Etsintäkuulutus Yksinäisestä Ratsastajasta (Loiri) ja Tontosta (Simo Salminen) saa Speedyn keksimään juonen…

Hirttämättömät oli vuoden 1971 katsotuin kotimainen, 180 000 katsojaa. Sitä mainostettiin Porissa tähän tapaan: ”Nähkää hyvät, pahat ja Pasanen!” Ensi-iltakritiikin loppuakordin niittasi Katso-lehden Markku Tuuli: ”On käsittämätöntä, miten Spede voi kuvitella, että hänen, Veskun ja Simon niska limassa vääntely pölyisessä soramontussa voisi olla huvittavaa edes ajatuksena, saati sitten puolentoista tunnin elokuvana. Käsikirjoituksesta ei voi edes puhuakaan (tuskin sellaista on edes ollut). Speden ja Loirin ohjaus on täysin holtitonta ja elokuvan teknillinen suoritus tavanomaista valtavasti heikompaa. Jos Kahdeksas veljes (1971) positiivisena yllätyksenä vielä hieman raotti Speden elokuvauran arkkua, naulaa Hirttämättömät (ilmeisesti) sen lopullisesti kiinni. Amen.” Hirttämättömät oli Spede-tuotannon viimeinen elokuva ennen arkun avautumista apposen auki Turhapuro-sarjan myötä.

Satakuntalainen western Tilinteko

30 vuotta sitten helmikuussa 1987 sai ensi-iltansa Veikko Aaltosen kokoillan elokuvien esikoisohjaus Tilinteko. Sen käsikirjoittivat Aaltonen ja Aki Kaurismäki. Tämä satakuntalainen kunnallispoliittinen western perustuu tositapahtumiin, kahteen postiryöstöön: Parkanossa 1979 ja Mouhijärvellä 1981. Elokuvan tuotti Villealfa Filmproductions ja Aki Kaurismäki alle miljoonan markan halpiksena. Se kuvattiin 10 päivässä syksyllä 1986 Kankaanpäässä, Lavialla ja Suodenniemellä.

John Sturgesin klassikkolänkkärin Mies astui junasta (Bad Day at Black Rock, 1955) rinnalla Veikon leffaan vaikuttivat film noirin ja westernin asetelmat, joissa yksinäinen kostaja etsii käsiinsä kunnialliseen asemaan nousseen petturin. Esikuvina olivat myös Jacques Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen ranskalaiset rikoselokuvat. Elokuvaa mainostettiin helmikuun 1987 eduskuntavaalijulisteiden rinnalle sijoitetulla kaupunginjohtaja Varjolaa esittäneen Esko Nikkarin kuvalla ja tekstillä: ”Rehellisyys maan perii! Timo Varjola eduskuntaan!”

Tilinteko on konstailematon ja kypsä kostotarina, jossa länkkärien asetelma on oivaltavasti siirretty satakuntalaiseen miljööseen. Myös välienselvittely myötäilee klassisten westernien kuvioita. Tilinteko kysyy kuten Armoton maa, voiko ihminen paeta menneisyyttään? Pääosissa on kaksi karismaattista näyttelijää, Tampereen Työväen Teatterin Juhani Niemelä yksinäisenä kostajana ja Esko Nikkari rikoskumppanina ja petturina. Naispääosan esittäjä niinikään karismaattinen Kaija Pakarinen palkittiin Jussi-patsaalla 1987. Veikko Aaltonen sai henkilökohtaisen valtionpalkinnon elokuvansa ohjauksesta 1987.

Loppukevennys

Jo ennen elokuvien Suomi-länkkäreitä Yleisradio ja Reino Helismaa loivat villiä länttä radioaalloille. Repen eka lännentarina Karjapaimen kabaretti esitettiin 8.6.1949. Siinä kuultiin ensi kerran Repen säveltämä ja sanoittama Ballaadi Villistä Lännestä. Tämä hieno klassikko levytettiin 16.9.1949. Foxtrotin kertosäe kulkee näin: ”Oli Kolmisormi-Smythe, oli Reikärauta-Brown, / ja tapahtumapaikkana oli Jacksonville Town.”

Kinosilmän alussa oli Jeesuksen lentävä lause. Lopun lentävä lause on Lappajärven poeetan ”Yksinäisen tähden harhailijan” Arto Mellerin. Filkkareitten päättäjäisten historiassa ei yksikään palkittu elokuva ole kirvoittanut sellaisia aplodeja kuin Arton sanat, kun hän oli vuonna 2003 vastaanottamassa palkintoa yhdessä ohjaaja Tahvo Hirvosen kanssa dokumentista Yksinäisen tähden harhailija: ”Aina eteenpäin Kaisa Variksen hiekoittamaa latua!”