Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 2): Kuvat ja sanat vapaita filkkareilla?

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat-juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Taiteen rajoista on käyty iankaike keskustelua ja väittelyä puolesta ja vastaan. Onko taiteella rajoja, ja mitkä ne ovat tai mitkä niiden pitäisi olla? Suomen suuriruhtinaskunnassa elokuvien ennakkotarkastustoiminta alkoi 1911 ja siitä vastasivat paikalliset poliisiviranomaiset. Lakisääteiseksi elokuvien ennakkotarkastus tuli 1946, jolloin aloittivat Valtion elokuvatarkastamo ja Valtion elokuvalautakunta sekä ylin valitusaste Korkein hallinto-oikeus. Elokuvien aikuissensuuri Suomessa loppui 2001. Vain rikoslain vastaiset kuvaohjelmat jäivät kielletyiksi. Onko Tampereen elokuvajuhlien piakkoin puolen vuosisadan taipaleelta pongattavissa kiehumispisteitä ja minkäsorttisia? Anskattoonny. Tässä jokusia havaintoja muistista.

Kuinka teräs karaistui

Ensimmäisten elokuvajuhlien kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon voitti äänestyksen jälkeen kuubalaisen Santiago Alvarezin mestarillinen Vietnam-dokumentti 79 kevättä (1969). Voittajadoku sai monet leimaamaan päätöksen poliittiseksi. Tarkoituksena oli vain tukea Yhdysvaltain vastaista toimintaa silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Erikoisohjelmiston kansainvälinen undergroundin yönäytös elokuvateatteri Hämeessä eteni tiukan vartioinnin merkeissä. Pari länsisaksalaista lyhäriä kuten Skip Normanin Blues People (1968) saatiin esittää vain kerran tarkastamon erikoisluvalla merkinnällä K 18. Niinpä koettiin sekin ihme, että paikallinen virkavalta oli Hämeen ovella tsekkaamassa sisään pyrkivän porukan. Oliko näytös paljon melua tyhjästä? Leffan toista esitystä Raken pitkässä yössä elokuvateatteri Pirkassa 1990 täysi salillinen seurasi hartaasti ja ihmetellen 20 vuoden takaista kohua. Filkkareilla on esitetty vuosina 1970-2016 puolisentusinaa elokuvaa merkinnällä K 18, kun kaikkiaan on esitetty ällistyttävät liki 18 000 elokuvaa.

Suomessa käytiin 1970-luvun alussa räväkkää yhteiskunnallista keskustelua ja luonnollisesti elokuva-alallakin väiteltiin vilkkaasti, jopa repivästi. Vuosi 1971 jäi Tampereen elokuvajuhlien historiaan julkilausumien vuotena. Oman osansa poliittiseen väittelyyn toi metallialan seitsemän viikkoa kestänyt lakko, joka heijastui juhlillekin. Osa yleisöstä laati julkilausumia Peter ”Petteri” von Baghin, Tarmo ”Tarska” Malmbergin ja Jaakko ”Jakkuli” Talaskiven johdolla ja piti Tekun ruokalassa kokouksia, joissa vaadittiin juhlien kehittämistä ja tiukempaa ohjelmiston valintaa. Kritiikin keskeisin kohta oli elokuvajuhlien kilpailuperiaatteen täydellinen hylkääminen.

Osallistuin ”vallankumousfestivaalin” kokouksiin ”kuunteluoppilaana”. En allekirjoittanut kritiikin ydintä, kansainvälinen kilpailu veks. Jos tähän olisi päädytty, juhlat olisivat loppuneet oitis. Olikohan 1960- ja 70-luvuilla yhtään arvostettua lyhytelokuvafestivaalia ilman kilpailusarjoja? Ja onko niitä nytkään vuonna 2017? Toki Suomessa on kolme korkeatasoista filmifestivaalia ilman kilpailuperiaatetta: Sodankylä vuodesta 1986, Rakkautta & Anarkiaa vuodesta 1988 ja DocPoint vuodesta 2002.

Päättäjäisissä palkittujen elokuvien näytöksen päätteeksi rävähti kankaalle ylimääräinen minuuttielokuva, Lasse Naukkarisen Laulu Leninistä (1970), joka oli joillekin yksi minuutti liikaa. Aamulehden pääkirjoitus Lauluja Leninistä 4.3.1971 totesi tylysti, mistä tuuli puhaltaa. Teksti on niin terävää, että oliskohan sen laatinut vastaava päätoimittaja Raino ”Utra” Vehmas? Tässä siitä alkupätkä: ”Omissa mehuissaan kiehuva ja suureen ääneen riehuva pienryhmä tuli Tampereen elokuvajuhlille laulamaan lauluja Leninistä: juhlat päättyivät sekavaan ja hämmentyneeseen tilanteeseen, jossa ei piitattu siitä, mitä ohjelmakirjaseen oli merkitty vaan tehtiin aivan omaa ohjelmaa. Vanhat, tutut iskulauseet  löysivät taas paikkansa julkilausumista ja seinille kirjoitetuista manifesteista – ja ehkäpä tämä punahehkuinen pienryhmä on nyt hyvinkin tyytyväinen jätettyään jälkeensä suuren kysymysmerkin: voivatko Tampereen elokuvajuhlat enää nykyisellä pohjalla jatkua?”  Aamulehti oli tuolloin vielä kokoomuspuolueen äänenkannattaja.

Uudestisyntyminen

Vuoden 1972 juhlat jäivät väliin. Olin takuulla varma, että juhlien taru loppui tähän. Olin väärässä, ja niin oli Filmihullu-lehtikin, joka ”festivaalinumeron” 3/1971 jälkeen ei kirjoittanut juhlista kahdeksaan vuoteen riviäkään.

Kansainvälisen kilpailun 1973 eräässä näytöksessä koettiin juhlien tähänastisen historian buuatuin ellu, länsisaksalaisen Bernd Upnmoorin Ystävälleni boalle. Hesarin Paula ”Pimpula” Talaskivenkin mielestä boan ateriointi oli sairashenkinen juttu. Elokuvaa kommentoitiin salissa kuuluvasti yhdellä sanalla: fasismia! Olin syyllinen boan uusintakierrokselle 1990 Pirkan pitkässä yössä, mutta ”Sydänyön räkäset eli kohti suden hetkeä” näytökseen se soveltui kommenttini kera.

Elokuvajuhlat normalisoitiin siististi 1973, jotta ne voisivat jatkua. Liikehdintä ja loiskiehunta ei suinkaan loppunut, ei ainakaan lehdistössä. Päivää ennen avajaisia Aamulehti otsikoi juttunsa, joka ei ollut kulttuurisivuilla: ”Tampereen juhlafilmien radikaalilinja selvä.” Pari viikkoa juhlien jälkeen sosialidemokraattinen Kansan Lehti yritti pikku skandaalia otsikolla: ”Muuan taistolaistähti sammui Tampereen taivaalta.”

Aamulehden pääkirjoitus innostui toistamiseen elokuvajuhlista. Tässä alkupätkä tekstistä Propagandaksi 28.2.1973: ”Tampereen kolmansien kansainvälisten elokuvajuhlien selkeytymättömästä kuvasta nousee näkyviin kansainvälisen tuomariston selkeä kannanotto. Tuomaristo antaa elokuvajuhlien johdolle tunnustuksen ”työstä ja tuloksista, jotka pyrkivät muodostamaan näistä elokuvajuhlista myös tulevaisuudessa edistykselliset festivaalit, joilla poliittisesti sitoutunut  dokumenttielokuva tulee muodostamaan elokuvajuhlien profiilin”. Selvää puhetta: kysymyksessä ovat poliittisesti sitoutuneet elokuvajuhlat, joiden ”edistyksellisyys” merkitsee julistautumista vasemmistolaisen ideologian palvelijaksi. Onnettomampaa kannanottoa Tampereen elokuvajuhlien tulevaisuuden ja tyhmempää itse elokuvan kannalta olisi ollut vaikea keksiä.” Jospa arvaan, tämän pääkirjoituksen laatija voisi olla Aamulehden toimittaja Matti ”Malakias” Arjanne, joka tuolloin oli Valtion elokuvapoliittisen komitean (ns. Jarvan komitean) kokoomuslainen jäsen.

Vaaran merkkejä lähellä ja kaukana

Vuoden 1977 kansainväliseen kilpailuun valintalautakunta valitsi 63 elokuvaa. Se suosi suomalaisia ja valitsi niitä 12 yhteiskestoltaan noin neljä tuntia. Kaksi päivää ennen avajaisia ja ohjelma jo monistettuna järjestelytoimikunta puuttui asiaan ja pudotti kilpailusta neljä suomalaista dokumenttia yhteiskestoltaan sata minuuttia. Pudotetut olivat: Martti Kakko: Yksin, Tuure A. Korhonen & Sakari Rimminen: Vanhojen tanssit, Timo Linnasalo: Kylä ja Marja-Liisa Raunio-Laine & Liisa Pernu: Tapsa, eläkeläinen. Tilalle tuli viisi itäeurooppalaista elokuvaa. Kyllähän tästä pikku hässäkkä nousi, kun pudotetut jäivät ohjelmaan näkyville. Olin sikäli ”syyllinen” prosessiin, että kun sain ohjelman käsiini, ihmettelin festivaalijohtaja Paltilan Pertille, että onpa outoa, peräti neljä tuntia suomalaista elokuvaa. Siltä istumalta Pertti kutsui järjestelytoimikunnan pikakokoukseen.

Ensimmäisessä kotimaisessa katselmuksessa vuonna 1978 (vuodesta 1983 lähtien kotimainen kilpailu) piti olla hitusen varuillaan, sillä mukana oli Pirjo Honkasalon, Pekka Lehdon ja Pertti Mutasen lyhytdoku uusfasistien johtajaksi julistautuneesta Pekka Siitoimesta. Mitään ei tapahtunut, Vaaran merkki (1978) sai päättäjäisissä kunniakirjan. Pekka Siitoin tuomittiin 13.11.1978 kirjapaino Kursiivin murhapolttojutussa viideksi vuodeksi vankeuteen.

Mikäs oli ”kiinalainen intermezzo”? Kiinalainen lastenanimaatio Kaksi pientä riikinkukkoa poistettiin järjestelytoimikunnan päätöksellä juuri ennen juhlia kv. kilpailusta 1979. Se ”muuttui sisältönsä vuoksi elokuvajuhlien sääntöjen tarkoituspykälän vastaiseksi, kun festivaaliviikon alussa Kiinan kansantasavallan armeija hyökkäsi Vietnamin sosialistiseen tasavaltaan”. Mutta nopsaan pystytettiin Tekun ruokalan seinustalle verenhuuruinen valokuvanäyttely Iranin islamilaisesta vallankumouksesta. Hyvää ruokahalua!

Kesällä 1979 ilmeni Tampereen kunnallispolitiikassa halua lopettaa koko lyhytfilmivouhotus. Näin kokoomuksen Laila Halme Aamulehdessä: ”Taiteeseen ja Tampereen maineeseen vedoten Tampereen elokuvajuhlat ovat saaneet kaupunkinsa valtuuston tukemaan lyhytelokuvajuhliaan. Kuitenkin luulisi juuri lyhytelokuvien olevan vielä eliittisempää kuin normaalit filmit. Luultavasti 8-9 tamperelaista kymmenestä ei tiedä niistä mitään. Tarkkaan ottaen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat ovat niin kapea taiteen ja maineen alue, ettei syrjäisen maan pienellä kaupungilla pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa. Yksityisten harrastajien olisi itse keksittävä keinot, joilla juhlia pidetään yllä. Voisivat etsiä jonkun Sara Hildénin avukseen.”

Lekalla kovaan päähän

Seppo Rustaniuksen dokumenttielokuva Sotapapit valmistui syksyllä 1981 ja se oli jo merkittynä TV 2:n ohjelmistoon. Sitä ei kuitenkaan esitetty, sillä Puolustusvoimat kielsi dokumenttiin liittyvän arkistomateriaalinsa esittämisen ja myös TV 2  halusi osia elokuvasta poistettavaksi. Sepon versio dokumentista nähtiin Tampereen elokuvajuhlilla 1982. Saman vuoden lokakuussa Sotapappien silvottu versio vihdoin esitettiin TV 2:n ohjelmistossa.

Vuosina 1984-85 elokuvateatteri Kino-Palatsi saatiin koko festivaalin ajaksi käyttöön. Ohjelmistossa ei ollut vuoden 1982 Ajolähdön ja 1983 Ison Vaaleen ”mustia aukkoja”. Mikko Niskanen ”hiiltyi” jostakin syystä filkkareihin ja tervehti tamperelaisia festivaalisunnuntain 28.2.1982 Aamulehdessä pikkuilmoituksella: ”Lähdin Tampereen Festivaaleilta monin kerroin häväistynä, mutta Ajolähtö jää. Tulen tervehtimään katsojiani nyt kun äänikin tuntuu tutulta.”

Virolaisia lyhytfilmejä ei juurikaan Tampereella nähty ennen vuotta 1988, joka oli virolaisen elokuvan ”riemuvuosi” sekä kv. kilpailussa että laajassa erikoisohjelmistossa. Vuoden 1985 neuvostoliittolaisten kilpailuelokuvien valintakatselussa Moskovassa minulle näytettiin Priit Pärnin upean eloisa ja vitsikäs animaatio Aikalisä (Aeg maha, 1984). Valitsin sen oitis Tampereen kattaukseen. Mutta sitä ei lopulta Tampereelle annettukaan. Syytä ei mainittu. Tämä Priitin viides ohjaus voitti muuten Varnan Grand Prix´n 1985. Ja kyllähän se sitten Tampereella Priitin retrossa esitettiin 1989.

Olin juhlien valintalautakunnan jäsen vuosina 1978-87 ja 1989-90, siis 12 vuotta. Ihmettelin itsekseni vuoden 1988 kotimaisen kilpailun valintaa. Miksiköhän tarjonnan ”rosoisin ja rupisin”, mutta omintakeisin ellu, Kaisa Rastimon 48 minuutin Lauran huone (1988) ei päässyt kilpailuun? Toki se esitettiin ETL:n oppilastöiden näytöksessä, ja tuloksena oli Risto Jarva -palkinto. Lauran huoneessahan on semmoista sortin sakkia, että siitä joko pitää tai sitten ei.

Hesarin Leena Virtanen teki ennen 1988 filkkareita poleemisen jutun ”Kummalliset eivät kilpaile Tampereella”. Siinä puitiin sekä Lauran huonetta että, miksi meikäläinen sensuroi kotimaisen tarjonnan b-sarjasta Jaakko Virtasen kokeilun Raivo (1986). Siinä mies hakkaa lekaa puolisen tuntia, eikä se mahtunut kotimaisen katselmuksen 19 leffan kolmeen näytökseen.

Koppalakkeja moneen menoon

Kotimaisessa kilpailussa esitettiin 1992 Ilppo Pohjolan 58 minuutin oiva kokeellinen dokumentti ”isukista ja muskeliakatemiasta” Daddy and the Muscle Academy. Filkkareilla tämä 16 mm:n helmi esitettiin alkuperäisenä versiona. Mutta television ensiesitystä syyskuussa 1993 sensuroitiin jokunen minuutti. Elokuvajuhlat muuten järjesti Tampereen ensimmäisen pienimuotoisen näyttelyn Tom of Finlandin piirroksista Vanhalla kirjastotalolla 23.2.-8.3.92. Muistaakseni avajaisissa ei ollut ruuhkaa. Minuakin Aamulehden Moro pyysi valitsemaan Tompan kuvista suosikkini. Lokakuussa 1991 kuollut Touko Laaksonen ehti juuri ennen kuolemaansa nähdä Ilppon dokumentin.

Tampereen elokuvajuhlat on ollut taloudellisesti liian köyhä esittämään vanhoja Disneyn tosiklassikoita. Mutta 1996 hitusen tärppäsi. Kymmenen näytöksen Oscarin voittaneiden animaatio-, dokumentti- ja lyhytkuvien retro on ollut tähän mennessä filkkareiden laajin erikoisohjelma, yli 50 elokuvahistorian merkkiteosta. Mukana Disneyn 11 ensimmäistä lyhytanimaatioiden Oscar-voittajaa. Paitsi sitä himotuinta ja kohutuinta Aku Ankkaa emme saaneet tuolloinkaan vuonna 1996. Jack Kinneyn vuoden 1942 Oscar-voittaja, propaganda-animaatio Der Fuehrer’s Face (Führerin kasvot) sai USA:ssa ensiesityksensä uudenvuodenpäivänä 1943. Nythän sen löytää DVD:nä viiden euron tarjouslaarista, jos hyvä säkä käy.

Tämmöisellä kahden rivin elokuvaesittelyllä 1997 ohjelmakirjassa saatiin aikaiseksi solvausjuttu Mark Parland vastaan Aleksi Bardy ja Raimo Silius: ”Kulttuurisuvun degeneroitunut vesa, natsijohtajana pelätty Meilahden kylähullu tekee kosiomatkan Ouluun.” Bardyn 16 minuutin dokkaria Mark Parland käy Oulussa (1997) ei ETO:n oppilastöiden sarjassa tietenkään esitetty. Myös solvausjuttu kuivui kokoon viikko ennen oikeudenkäyntiä lokakuun 1997 alussa.

Tampere-talossa oli etukäteen ”omat pienet turvajärjestelyt” vuoden 2001 filkkareilla, kun Leni Riefenstahlin propagandadokumentti Tahdon riemuvoitto  (Triumph des Willens, 1935) esitettiin kaksi kertaa. Paria ”koppalakkista natsitervehtijää” lukuun ottamatta esitykset sujuivat rauhallisesti.

Kuin vierasta sikaa…

Vanha suomalainen sananlasku ”Suku on pahin” voi käydä toteen myös dokumenttielokuvan tekijöille. Filkkareiden 2002 kotimaisen kilpailun yli 30 minuuttisten sarjan pääpalkinnon voitti Mari Soppelan neljän sukupolven hieno doku Family Files (Perheeni tarina, 2001). Tampereen Plevna oli ainoita elokuvateattereita, missä Marin dokkarin ehti nähdä. Filkkareiden jälkeen alkoi nimittäin oikeusjuttu ja väittely siitä, saako elokuvaohjaaja käyttää mitä tahansa aineistoa omasta suvustaan ja perheestään. Pitkään velloneen käsittelyn jälkeen oikeus ei tuominnut elokuvantekijää vaan teki päätöksen, että elokuvaa ei saa esittää.

Katariina Lillqvist on Pispalan lahja maailman käsityönä tehtyjen nukkeanimaatioiden huipulle. Hän on Tampereen elokuvajuhlien ja myös kansainvälisesti palkituin suomalainen animaationtekijä. Hänen neljännesvuosisadan kestäneen ansiokkaan elokuvanuransa kohutuin animaatio – yhdessä Hannu Salaman kanssa käsikirjoittama – Uralin perhonen (2008) on ilmaisuvoimainen pispalalaisballadi kaikki tyynni, vaikka tarina kiertääkin maailmaa Uralin takaa Pispalan kapinakevääseen 1918.

Yksikään muu elokuva ei ole aiheuttanut semmoista kohua kuin Uralin perhonen Tampereen elokuvajuhlien 46 vuoden historiassa. Kaikkihan alkoi Leena Virtasen filkkareiden puffijutusta Hesarin Nyt-liitteessä helmikuussa 2008. ”Hame- ja homoulaani” sai aikaan raivopäisen kiehumispisteen. Yleisöensi-illassa filkkareilla 7.3.2008 ei sentään tarvittu turvamiehiä, vaikka hilkulla oli. Uralin perhosesta kiihtyivät eniten ne – herrat ja narrit – jotka eivät animaatiota edes olleet vielä nähneet. Perhonen palkittiin kotimaisen kilpailun parhaana animaationa.

Oitis filkkareiden jälkeen Yle reagoi kerrankin nopeasti. Perhonen ei lentänyt pienen katsojakunnan laatukanavalla Yle Teemalla, vaan TV 1:llä heti illan pääuutisten jälkeen. Uralin perhonen lienee kaikkien aikojen katsotuin lyhytanimaatio Ylen historiassa, yli

500 000 katsojaa. Ja kohu loppui kuin haulitornin seinään.

Lopuksi kysymys ja vastaus kinopubivisailijoille. Kekä suomalainen esiintyi ensimmäisenä elävissä kuvissa? Lumière-veljekset kuvasivat yksinoikeudella 26.5.1896 Venäjän keisari Nikolai II:n kruunajaiset Moskovassa. Ensiesitys oli Pietarissa heinäkuun puolivälissä. Lumière-pätkässä mukana kruunajaiskulkueessa on 29-vuotias chevalier-kaartin luutnantti C.G.E. Mannerheim. Tampereella dokumentti Tsaarin kruunaus ja hänen käyntinsä Pariisissa nähtiin Seurahuoneella 6.3.1897.