Raken Kinosilmä Eläväkkuvat (osa 11): Ingmar Bergmanin syntymästä 100 vuotta ja Kari Uusitalo 85 vuotta

Filkkarilegenda Raimo ”Rake” Silius on kirjoittanut Raken Kinosilmä Eläväkkuvat-juttusarjaa elokuvajuhlien historian koukeroista jo vuodesta 2017.

Ingmar Bergmanin Laterna Magica

Vasta perustetun Suomen elokuva-arkiston vieraskirjasta 1950-luvun loppuvuosilta: ”Päivää. Kirjoitan artikkelia Bergmanista… sehän on se papin poika? Pitäisi saada kuva siihen siitä hän-tanssi-kesän-filmistä…”

Ingmar Bergman (14.7.1918 Uppsala – 30.7.2007 Fårö), Pohjoismaiden elokuvan genius kuuluu kiistatta seitsemännen taiteen jättiläisiin. Kirkkoherran pojan, Bergmanin ammatti oli teatteri – ”vaimo”. Elokuvat – ”rakastajatar” – syntyivät teatterityön lomassa. ”Kun koemme elokuvan, antaudumme tietoisesti illuusion vietäväksi. Panemme tahtomme ja älymme syrjään ja teemme tietä mielikuvituksellemme. Kuvien sarja vaikuttaa suoraan tunteisiimme.” (Ingmar Bergman).

Bergman on elävä klassikko. Hän on harvoja täysiverisiä auteur-ohjaajia. Hän kulki elokuvantekijänä aina omia polkujaan seuraten näkyjään unen ja valveen, elämän ja kuoleman rajaviivalla. Henkilökohtainen eläytyminen ja tinkimättömyys ovat Bergmanin elokuvataiteen olennaisimpia avainsanoja.

Bergmanin elokuvallisia esikuvia oli ruotsalaisen elokuvan suuruudenajan luonut kaksikko Victor Sjöström ja Mauritz Stiller. Sjöströmin Ajomies (Körkarlen, 1921) kuuluu elokuvahistorian eniten vaikuttaneisiin teoksiin. Bergmanin yksi pääteoksista Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957) on kunnianosoitus Ajomiehelle. Stillerin Gösta Berlingin taru (Gösta Berlings saga, 1924) on ruotsalaisen elokuvan suuruudenajan päätösteos. Bergman omisti siitä kopion, jota hän katseli kotiteatterissaan. Bergmanille Gösta Berlingin taru oli ”ihmeellinen elokuva kauneudessaan, kärsimyksessään sekä intohimossaan”. Bergman puolestaan on ollut elokuvallinen esikuva lukuisille modernin elokuvan mestareille Woody Allenista Andrei Tarkovskiin.

Bergman ohjasi ensimmäisen näytelmänsä parikymppisenä esittäen siinä Jumalaa, jota näytelmässä kutsuttiin nimellä Tarkastaja. Hän ohjasi ensimmäisen kokoillan elokuvansa, vihaisen nuoren miehen tarinan, Kris vuonna 1945. Viimeinen ohjaus oli televisiotyö Saraband  (2003).

Nuoruuteni elämyksiä Bergmanin mansikkapaikoilla

Ensimmäinen näkemäni Bergmanin elokuva oli Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961), näin sen tamperelaisuuteni ensimmäisenä vuonna 1962. Bergmanin elokuvia levitti  Suomen valkokankaille 1950-luvun alusta lähtien Kinosto-yhtymän elokuvatoimisto Filmipaja Oy. Tampereella oli 1960-luvun alkuvuosina neljä Kinosto-yhtymän elokuvateatteria: Hällä, Häme, Kinema ja Maxim. Kineman tarina päättyi vuonna 1964 ja Maximin 1965. Elokuvateatteri Olympia tuli takaisin Kinoston hallintaan vuonna 1966.

Tässä muuan esimerkki Bergmanin elokuvien saapumisesta Helsingistä Tampereelle. Yksi Bergmanin merkittävimmistä elokuvista, mestariteos Persona – naisen naamio (Persona, 1966) on ehkäpä hänen täydellisin elokuvansa. Se on ohjaajansa ja modernin elokuvan avainteos. Se sai Helsingin ensi-iltansa perjantaina 28.4.1967. Se sai Tampereen ensi-iltansa – ei perjantaina – vaan tiistaina 21.5.1968 viipyen ”ellukulttuurikaupungissa” tasan kolme päivää aikana, jolloin iso osa opiskelijoista oli häipynyt paikkakunnalta. Eipä ollut ruuhkaa tiistain ensi-illassa kello 18.30. Näin Bergman Personasta: ”Personassa pääsin niin pitkälle kuin pystyin pääsemään. Koskettelin esteettä sanattomia salaisuuksia, jotka vain elokuva voi nostaa esiin.” Toinen esimerkki laatuelokuvan matkasta Helsingistä Tampereelle. Bergmanin Intohimo (En passion, 1969) sai Helsingin ensi-iltansa 23.10.1970. Sen saapuminen Tampereelle kesti kymmenen kuukautta. Tampereen ensi-ilta oli 20.8.1971, nyt sentään normaalina ensi-iltapäivänä perjantaina. Intohimo oli elokuvateatteri Ilveksen ohjelmistossa yhden viikon.

Nuoruuteni filmihulluvuosikymmen oli 1960-luku. Silloin näin suuren osan Bergmanin TOP 15 elokuvateatteriohjauksista minun mieleeni. Tässä ne valmistumisjärjestyksessä: Kesä Monikan kanssa (Sommaren med Monika, 1952), Viettelysten ilta (Gycklarnas afton, 1953), Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955), Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957), Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957), Kasvot (Ansiktet, 1958), Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961), Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1962), Persona – naisen naamio (Persona, 1966), Suden hetki (Vargtimmen, 1967), Häpeä (Skammen, 1968), Intohimo (En passion, 1969), Huutoja ja kuiskauksia (Viskningar och rop, 1972), Syyssonaatti (Höstsonaten, 1977) sekä Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982).

Karinin kasvot ja Bris-saippuamainokset 

Bergmanin äiti Karin Bergman kuoli kevättalvella 1965. Parikymmentä vuotta myöhemmin Bergman ohjasi lyhytdokumentin äidistään, Karinin kasvot (Karins ansikte, 1985). Musiikin elokuvaan sävelsi ja sen esitti Bergmanin neljäs vaimo Käbi Laretei. Bergmanin perhealbumin valokuvista koottu pienimuotoinen dokumentti on eleetön, kaunis ja yksinkertainen kunnianosoitus Ingmarin äidille. Äidin kasvot ensimmäisestä kolmen vuoden iässä otetusta valokuvasta viimeiseen, passikuvaan, joka otettiin muutamaa kuukautta ennen viimeistä sydäninfarktia.

Karinin kasvot osallistui Tampereen elokuvajuhlien 1986 kansainväliseen kilpailuun. Festivaaliviikon perjantai-iltana 28.2.1986 Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin Tukholmassa. Elokuvajuhlien päättäjäistilaisuus sunnuntai-iltana alkoi hiljaisella hetkellä Palmen muistoksi. Karinin kasvot esitettiin päättäjäisissä, sillä se voitti kansainvälisen kilpailun tuomariston erikoispalkinnon. Elokuvan päättäjäisesityksen tunnelma oli harras.

Filkkareiden täyttäessä 25 vuotta 1995 nähtiin erikoisohjelmiston ”Suuret mestarit” kokonaisuudessa kymmenkunta tosi harvinaista Ingmar Bergmanin ohjaamaa lyhykäistä mainoselokuvaa vuodelta 1950. Näin Bergman muisteli syrjähyppyään mainosten pariin: ”Kun elokuva-alalla oli työnseisaus, tein sarjan elokuvia, joissa mainostettiin Bris-saippuaa. Ne pelastivat minut vaikeasta taloudellisesta ahdingosta. Katselen niitä nykyisinkin yhä tietyllä tavalla innostuneesti. Niistä ei puutu kunnianhimoa, eivätkä ne ole löysästi tehtyjä. Ne ovat epätavallisia, ja ne on tehty hyväntuulisesti. Ehkä ei tarvitse välittää siitä, että niillä mainostettiin saippuaa, joka melkeinpä raastoi ihon irti ihmisestä. Tuotantooni kuuluvat komediat ovat syntyneet samasta syystä kuin Bris-filmitkin. Niiden tehtävä oli tuoda rahaa. Se ei nolostuta minua vähääkään. Suurin osa kaikesta, mitä elokuvan maailmassa on tehty, on syntynyt samasta syystä.”

Ingmar Bergman ja Jörn Donner kasvotusten

Jörn Donner on tehnyt esikuvastaan Ingmar Bergmanista kolme dokumenttielokuvaa. Uusin on tänä vuonna valmistunut Ingmar Bergmanin muisto (Minnet av Ingmar Bergman, 2018). Donner on tuntenut Bergmanin vuodesta 1953 alkaen, ollut hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä neljän Oscarin voittaneen Fannyn ja Alexanderin tuottaja.

Donner teoksessaan Olotiloja (Otava 1993): ”Titulerstrasse, München. Ingmar Bergmanin muhkea työhuoneisto käsitti kylpyhuoneen, keittiön ja yhdistetyn työ- ja makuuhuoneen parvekkeineen. Siellä olin yötä myöten lukenut Fannyn ja Alexanderin käsikirjoituksen ja sanonut Ingmarille aamiaispöydässä, että elokuva piti tehdä ruotsiksi, ei saksaksi niin kuin hän oli ajatellut, ja että rahat järjestyisivät. Minulla on tapana pitää sanani.”

Bergman kävi Suomessa vuonna 1953. Näin Donner muistelee käyntiä kirjassaan Miksi olen (Otava 1998): ”Ingmar Bergman oli saapunut Suomeen Harriet Anderssonin kanssa Viettelysten ilta -elokuvan kuvausten jälkeen, hän asui hotelli Kämpissä, piti esitelmiä ja oli jo tuolloin pohjoismaisen elokuvan maineikkain nimi. Enpä juuri tuolloin tiennyt, että hänen etsimänsä vapaus koittaisi vasta Kesäyön hymyilyä -elokuvan jälkeen.”

Donner jatkaa muisteluaan Bergmanista: ”Elämä käy kehää. Sattumalta tapaan Ingmarin vuonna 1997, Dramatenissa, jossa hänellä on yhä huone, tv-studiossa, ”kasvotusten”. Hän väittää useita kertoja, että keskustelumme ovat kahden dinosauruksen kohtaamisia. Silti en huomaa mitään yhtäläisyyttä meidän ja muinaisliskojen välillä, kuin että me kumpikin olemme vanhentuneet, mikä on väistämätöntä. Lähes 50 vuoden tuttavuus ei voi olla täysin jättämättä jälkiään. Se, että hän tajuaa lopun lähestyvän, tarttuu minuun kuuman ja kaiken tuhoavan tuulen lailla.”

Kari Uusitalo – evakkopojasta elokuvaneuvokseksi

Kari Uusitalo (s. 14.7.1933 Viipuri) on järjestyksessä viides suomalainen elokuvaneuvos vuodelta 1990. Karilla on takana yli 60 vuotta aktiivista toimintaa suomalaisen elokuvakulttuurin parissa. Hän aloitti 1955 harjoittelijana T.J. Särkän Suomen Filmiteollisuudessa, siirtyi filmitoimittajaksi 1957 Risto Orkon Suomi-Filmiin. Kari on takuulla pitkän linjan elokuvamies niin elokuvantekijänä ja elokuvakirjailijana kuin myös Suomen elokuvasäätiössä useissa eri tehtävissä sekä Suomen kansallisfilmografian osien 1-8 päätoimittajana. Hän loi ja kehitti kirjasarjan – suomalaisen elokuvakulttuurin kivijalan – puitteet ja sisällön suuntaviivat.

Kolme henkilöä on varmuudella osallistunut jokaiselle Tampereen kansainvälisille lyhytelokuvajuhlille alusta vuodesta 1970 alkaen. Kolmikkoon kuuluvat minä, vaimoni Tuija sekä Uusitalon Kari. Bonuksena kolmikko osallistui myös esifilkkareille, Tampereen lyhytelokuvapäiville 1969. Kolmen päivän aikana esitettiin sekä lyhytelokuvia että keskusteltiin lyhytelokuvien asemasta. Keskustelutilaisuuksia oli kolme: Suomalainen lyhytelokuva – elokuvatuotannon loinen vai näkemysten avartaja, Suomalainen lyhytelokuvan tekijä ja elokuvan tekemisen autuus Suomessa sekä Suomalainen elokuvapolitiikka – lyhytelokuvatuotannon nousu ja tuho. Aiheet ovat täyttä latinkia vielä nytkin anno domini 2018. Keskustelujen alustajina olivat mm. Peter von Bagh, Risto Jarva, Mikko Pyhälä, Martti Savo, Asko Tolonen ja Kari Uusitalo. Tosi yleisöystävällinen pääsylippu maksoi 4 markkaa ja oikeutti kaikkiin lyhytelokuvapäivien tilaisuuksiin.

Aloitin elokuvakulttuurin harrastamisen tammikuussa 1962, jolloin liityin Tampereen elokuvakerhoon. Kerho esitti toisenlaisia elluja kuin Albert Zugsmithin Varhaiskypsää nuorisoa (1960), J. Lee Thompsonin Navaronen tykit (1961) ja Toivo Särkän Kuu on vaarallinen (1961), esimerkiksi sellaisia kuin Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1925), Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema (1938) ja Luis Bunuelin Veri kuohuu (1955). Elokuvakerhossa oli myynnissä vanhoja Studioita – Elokuvan vuosikirjoja. Ensi kertaa tutustuin nimeen Kari Uusitalo hankkimastani Studio 4:stä — Elokuvan vuosikirjasta 1958. Karin artikkeli Riisitautinen jättiläinen käsitteli ja tilastoi suomalaisen näytelmäelokuvan 50 vuoden taipaleesta vuosia 1952-1957. Vaikka Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) tahkosi kaikkien aikojen ennätysyleisöjä, niin Karin artikkelin johtopäätös oli selkeä: suuri yleisö on alkanut selvästi hyljeksiä 1930-luvun lempilastaan, kotimaista elokuvaa. Karin analyysi oli jo tuolloin vuonna 1958 oikeansuuntainen.

Karin kokoama Filmografia Fennica 1904-1969

Vuonna 1965 Otava julkaisi Karin teoksen Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. Johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963. Hankin oitis tämän ensimmäisen suomalaisen elokuvahistorian tuolloin vähäiseen kirjahyllyyni Studioiden sekä Elokuvan maailmat – muotokuvia, lähikuvia, laatukuvia (Gummerus 1957) ja Arthur Knightin Elävät kuvat – elokuvan valtalinjoja kurkistuslaatikosta laajakankaalle (Akateeminen filmikerho 1960) joukkoon.

Kari kirjoitti vapaa-aikoinaan vuosina 1970-1984 kuusi kirjaa suomalaisen elokuvan vuosista 1896-1969: Eläviksi syntyneet kuvat. Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930 (Otava 1972), Lavean tien sankarit. Suomalainen elokuva 1931-1939 (Otava 1975), Ruutia, riitoja, rakkautta… Suomalaisen elokuvan sotavuodet 1940-1948 (Suomen elokuvasäätiö 1977), Hei, rillumarei! Suomalaisen elokuvan mimmiteollisuusvuodet 1949-1955 (Suomen elokuvasäätiö 1978), Suomen Hollywood on kuollut. Suomalaisen elokuvan ahdinkovuodet 1956-1963 (Suomen elokuvasäätiö 1981) ja Umpikuja? Suomalaisen elokuvan vaikeat vuodet 1964-1969 (Suomen elokuvasäätiö 1984).

Karin kirjasarjaa kritisoivat eräät 1970-luvun elokuvasenttarit ankarastikin. Minulle kirjasarja on ollut takuulla suomalaisen elokuvakulttuurin – eritoten lyhytelokuvien osalta – aarreaitta. Mikäli kirjasarjan liiteosia – Filmografia Fennica 1904-1969 – ei olisi ilmestynyt, niin eipä olisi ollut Tampereen elokuvajuhlilla tuota legendaarista erikoisohjelmakokonaisuutta Arkiston aarteet, ei ainakaan minun osuudellani sarjojen kokoamisessa. Ilman Karin ”filmofennicaa olisin ollut pelkkä ellukatsojapolo Tampereelta kattonnääs”. Jännä sattuma, että vuonna 1984 ilmestyi Karin kirjasarjan viimeinen kuudes osa, alkoivat Arkiston aarteiden esitykset filkkareilla sekä astui voimaan elokuvien talletuslaki.

”Ei elämäni narina – vaan elämäni Karina”

Omaelämäkertansa Elämäni Karina. Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi. Henkilökohtaiset muistelmat (Karjalan Kirjapaino 2001) saatesanoissa Kari toteaa: ”Näkökulma on tietenkin minun omani, mutta kaiken aikaa olen pyrkinyt muistamaan tapahtumat oikein ja suhtautumaan niihin mahdollisimman objektiivisesti ja sopivin kohdin myös enemmän tai vähemmän huvittuneesti. Kyseessähän ei ole elämäni narina, vaan todellakin – elämäni Karina.”

Lainaan kirjasta yhden kohdan, miten subjektiivisesti Kari muistaa Tampereen elokuvajuhlien ”vallankumousfestivaalin” 1971: ”Tampereen toiset elokuvajuhlat järjestettiin helmikuussa 1971. Elokuvajuhlien valtaus oli tuohon aikaan muotia, ja niinpä sellainen toimeenpantiin myös Tampereella. Jaakko Talaskivi, vanha Cannesin kävijä, marssi Tekulle valkokankaan eteen ja yritti aloittaa naiivia dialogia yleisön kanssa. Hufvudstadsbladetin Greta Brotherus poltti päreensä, takoi Nikita Hrushtshevin tapaan pöytää edessään ja huusi: ”Vill se film! Vill se film!” Minäkin korotin ääneni ja sanoin: ”Tule nyt Jakkuli pois sieltä!” ”Tämä siis on elokuvasäätiön mielipide!” iski Jakkuli heti takaisin, ja minä siihen: ”Ei, se on yksityinen mielipiteeni!” Tekun aulan seinään oli toinen radikaali Tarmo Malmberg tehtaillut manifestinomaisen seinälehden. Kun tavasin sitä, Tarmo ilmestyi viereeni: ”No Kari, kenen joukossa seisot?” Vastaukseni tuli sen enempää miettimättä: ”Sinun vieressä tässä!” Sen nämä nuoret radikaalit sitten saivat aikaan, että vuodesta 1972 tuli Tampereen elokuvajuhlien välivuosi.”

Lyhytelokuvallinen juhlaruno Karille 14.7.2018

Lyhyestä filmi kaunis – otteita Karigrafiasta

Lähtökohtana ihminen / Uusi perheenjäsen

Opi ensin, hoida sitten / Työtä ja palvelua

Ajanmies / Helsinki – eilen, tänään, huomenna

Osakunta toimii / Vihreät sisaret

Seitsemän hunnun uni / Yyterin missejä tapaamassa

Alkon tuotantolaitokset / Aja hiljaa, isi

Hyvän ruoan avain / Hetkessä valmista

Palosalmen suuri päivä / Tämä on Pyhää maata…

Porin riemukisat / Tampereen päivä 1959

Puhtaanapitoviikko / Pensselit santaan

Shell-kaasu ”Tuli ilman savua” / Vastuu on meidän kaikkien

Enemmän taitoa – vähemmän selityksiä / Tämä olet sinä ihminen