Hymni sitkeydelle, sisulle ja vastaantaistelulle

– I Get Knocked Down saa Suomen ensi-iltansa Tampereen elokuvajuhlilla

Osta liput näytökseen!

 

 

I get knocked down, but I get up again. You are never gonna keep me down…

Näistä sanoista anarkistiyhtye Chumbawamban legendaarinen biisi muistetaan, vaikka ysärihitin nimi oli Tubthumping. Tänä vuonna laulu täyttää 25 vuotta, ja Tampereen elokuvajuhlilla saa Suomen ensi-iltansa kokopitkä dokumentti I Get Knocked Down (2021, Iso-Britannia). Kyseessä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin fanielokuva. Pääosassa on Chumbawamban keulakuva, elokuvan toinen ohjaaja Dunstan Bruce. Tämä keski-ikäistynyt ex-radikaali pohdiskelee, missä kohtaa alkoi mennä pieleen; hänellä ja ihmiskunnalla? Mikä on menestyksen hinta? Voiko valtavirraksi lipsahtanut yhtye vaikuttaa enää mihinkään? Missä on kaiken alulle pannut voima: poliittinen uho?

Tampereen elokuvajuhlien viestintäassistentti Mirjami Vertainen haastatteli dokumentin ohjaajia Sophie Robinsonia ja Dunstan Brucea, jotka kertoivat mm. kuinka heidän yhteistyönsä alkoi, miten elokuvanteko sujui ja millainen heidän mielestään on Chumbawamban kulttuuriperintö.

 

Mistä saitte alunperin idean tähän dokumenttiin?

Sophie: Dunstan otti minuun yhteyttä vuonna 2015 ideanaan tehdä elokuva entisestä yhtyeestään. Hän halusi myös esittää kysymyksiä, kuten: Mitä itse asiassa voit saavuttaa poliittisena bändinä, kun teistä tulee valtavirtayhtye? Voiko muutosta saada aikaiseksi? Voiko maailmaa muuttaa? 

Hän ei halunnut kertoa ainoastaan Chumbawamban tarinaa, vaan tutkia noita ideoita. Hän oli tehnyt hyvin rosoisen trailerin saadakseen minut mukaan ja puhui intohimoisesti siitä, millainen elokuvasta voisi tulla. Olin kiinnostunut, ja aloimme suunnitella elokuvaa yhdessä.

Ohjasitte elokuvan yhdessä. Kuinka yhteistyönne lähti käyntiin?

Sophie: Olimme yhteydessä yhteisen ystävämme editoija Jim Scottin kautta, kun olin tehnyt onnistuneen kampanjan elokuvastani My Beautiful Broken Brain (2014, Iso-Britannia). Alunperin Dunstan taisi vain toivoa minulta apua elokuvan markkinoinnissa, mutta projekti kiehtoi minua niin kovasti, että halusin olla itse tekemässä sitä. Lisäksi hän osaa olla halutessaan melkoinen hurmuri. Hän osti minulle ja työtoverilleni Lesleylle kahvia, ja sellainen tekee minuun vaikutuksen. Paljon ei siis vaadita! Kävin katsomassa hänen aiemman dokumenttinsa A Curious Life (2014, Iso-Britannia) brightonilaisesta bändistä Levellers ja olin tarpeeksi vaikuttunut todetakseni, että tämä voisi toimia!

Toivoin elokuvalle mahdollisimman laajaa vetovoimaa, enkä halunnut siitä “fanielokuvaa”. Olin hyvin kunnianhimoinen sen suhteen. Laulu (Tubthumping) oli ollut valtava maailmanlaajuinen hitti, joten ajattelin, että elokuvankin täytyisi yrittää samaa.

Tuliko elokuvanteossa vastaan mitään yllätyksiä, Dunstan?

Dunstan: Vain miellyttäviä yllätyksiä! Ihmisten anteliaisuus aikansa suhteen ja halu auttaa projektin toteutumisessa oli erityisen sydäntä lämmittävää. Meidän piti esimerkiksi löytää Ben Elton, joka esiintyy arkistopätkässä. Kesti vuosia löytää hänet henkilökohtaisesti. Hän oli todella iloinen saadessaan olla mukana elokuvassa, mikä liikutti minua. Hän antoi meille siunauksensa. Hän on suunnilleen minun ikäiseni ja hänellä on takanaan hyvin samankaltainen ura kuin minulla. Hänenkin väitettiin olevan sell-out 90-luvulla, joten hän todella samaistui Chumbawamban tarinaan.

Saimme kohdata paljon tällaista ystävällisyyttä. Ihmiset kaivoivat vanhaa arkistomateriaalia 80-luvun Leedsistä meille, Danbert Nobaconin (Chumbawamban ent.jäsen) vanhemmat antoivat mahtavan selonteon siitä, kuinka ​​Danbert kasteli varapääministeri John Prescottin vedellä Brit Awardsissa jne. Luulen, että suurin yllätys meille oli kuitenkin Penny Rimbaud alastontanssillaan!

Tubthumping oli valtaisa hitti myös Suomessa, mutta muuten bändistä ei tiedetä paljoakaan. Sophie, mitä Chumbawamba merkitsee sinulle henkilökohtaisesti?

Sophie: Olen näiden vuosien aikana oppinut bändistä niin paljon, että se on ollut oikea oppikoulu. Luonnollisesti minulle on kehittynyt suuri kunnioitus ja ihailu heidän tekemisiään ja pyrkimyksiään kohtaan. Heidän tuotantonsa laajuuden lisäksi vielä tärkeämpää on ollut huomata, kuinka hurmaavia ihmisiä he kaikki ovat! Olin hämmästynyt, kuinka hyviä ystäviä he ovat yhä, kun usein tällaiset rock’n’roll -tarinat päättyvät bändien hajoamiseen, välien katkeamiseen ja pakollisiin yhteenpaluukeikkoihin. He ovat kaikki omistautuneita, aitoja ja hauskoja ihmisiä, joiden keskinäinen rakkaus näkyi koko prosessin ajan. Kadehdin heidän vahvoja siteitään. Se oli vaikuttavampaa kuin kaikki se, mitä he ovat saavuttaneet musiikillisesti tai poliittisesti.

 

Olin yksi niistä, jotka tiesivät vain sen yhden biisin. Olin kirjaimellisesti yksi niistä, joille elokuva on suunnattu. Joku, joka ei tiennyt oikeastaan mitään bändistä.

 

Olitko bändin fani?

Sophie: Olin yksi niistä, jotka tiesivät vain sen yhden biisin. Siitä oli hyötyä elokuvaprosessissa, että olin kirjaimellisesti yksi niistä, joille elokuva on suunnattu. Joku, joka ei tiennyt oikeastaan mitään bändistä. Minusta tuli eräänlainen ilmapuntari sille, mikä toimi ja ei-toiminut elokuvassa. Joskus minun täytyi onkia Dunstanilta tietoa tai hän sattumalta mainitsi jotain, jota hän piti merkityksettömänä, mutta joka oli minulle ulkopuolisena todella kiehtovaa. Prosessin jatkuessa löysimme tavan täydentää toisiamme ja tasapainon erilaisten lähestymistapojemme välillä. Uskon myös, että ei-fanius auttoi minua olemaan paljon analyyttisempi, ja tietysti se tarkoitti, että en palvonut bändiä liikaa. En antanut Dunstanin kasvaa liian suureksi saappaisiinsa!

Mitä uskoisit Chumbawamban merkitsevän muille ihmisille, kulttuurisessa mielessä?

Sophie: Mitä ilmeisimmin yhtye on tunnettu siitä yhdestä biisistä, niin kuin oli minunkin kohdallani. Elokuvanteon myötä opin, että heidän vaikutuksensa maailmaan ja yksilöihin on paljon enemmän! Jo aivan alusta lähtien, aloin ymmärtää heidän äänekästä, omistautunutta poliittisuuttaan. Oli siis kiehtovaa nähdä näiden kahden maailman törmäävän; maanalainen kannattajakunta ja valtavirta, joka rakasti vain biisiä.

Kaikilla, joiden kanssa olemme puhuneet elokuvasta, on jokin tarina tai muisto liittyen siihen kappaleeseen. Laulu on mielestäni ehdottomasti osa populaarikulttuuria. Tänä vuonna on sen 25-vuotisjuhla, ja näyttää siltä, ​​​​että sitä soitetaan aina vain yhtä paljon ja se näkyy edelleen TV-ohjelmissa, elokuvissa ja urheilutapahtumissa. Biisi ylitti kaikki sosiaaliset ja poliittiset luokkaerot. Dunstan on kertonut minulle tarinoita siitä, kuinka heidän oli lähetettävä torjuntakirjeitä eri oikeistopoliitikoille, jotka olivat yrittäneet omia kappaleen käyttöönsä. On hämmästyttävää, kuinka kauaskantoinen kappale on. Ja kuinka vähän tiedetäänkään bändistä, joka loi tuon kappaleen.
Toivottavasti tämä elokuva korjaa sen epäkohdan!

 

Mikä oli perimmäinen viesti, jonka halusitte ilmaista tällä dokumentilla?

Dunstan: Aloitin kysymyksestä: Mitä poliittinen ryhmä voi todella saavuttaa siirtyessään valtavirtaan? Elokuva kuitenkin muuttui vuosien mittaan paljon henkilökohtaisemmaksi matkaksi. 

Toivon tämän tarinan resonoivan, olevan protesti ja potku persuksiin. Nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan taiteilijoita, muusikoita, itse asiassa kaikkia. Ei ainoastaan puhumaan, vaan myös olemaan osa koko vastakulttuuria. Tarina siitä, kuinka yritimme yhdistää anarkistista politiikkaa musiikkiimme luodaksemme muutosta, herättää toivon mukaan vastakaikua monissa. Tubthumping oli aikoinaan hymni sitkeydelle, sisulle ja vastaantaistelulle. Voisiko se olla sitä taas? 

Minusta elokuva tuntuu ajankohtaiselta, merkitykselliseltä ja tärkeältä. Toivottavasti se puhuttelee äänioikeuden menettäneitä, pettyneitä, niitä, jotka tietävät, että maailmassa on jotain vialla, mutta tuntevat olonsa voimattomiksi, eristäytyneiksi ja hämmentyneiksi. Haluan elokuvan herättävän keskustelua, ottavan mukaan keskusteluun niin aktivistit kuin ei-aktivistitkin ja innostavan elokuvien katsojia taas mukaan. Ja tietysti haluan viihdyttää ihmisiä!

Omalla tarinallani haluan näyttää, mitä keski-ikäinen mies tekee nykyaikana yrittäessään muuttaa maailmaa. Miten yhdistämme politiikan ja populaarikulttuurin nykyään ja miten voimme olla tekemisissä laajemmin maailman kanssa? Kuinka käytämme musiikkia aseena tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä? Ja myös sen, kuinka todella nousemme takaisin ylös?

 

Tubthumping oli aikoinaan hymni sitkeydelle, sisulle ja vastaantaistelulle. Voisiko se olla sitä taas?

 

 

Vaikuttiko korona-aika elokuvantekoonne?

Dunstan: Pystyimme itse asiassa käyttämään ajan hyödyksemme ensin raakaleikkauksen tekemisessä vuonna 2020, kun etätyöskentelin Thaimaassa asuvan elokuvantekijän ja toimittajan Rath Chunin kanssa. Heräsin naurettavan aikaisin päästäkseni verkkoon hänen kanssaan, ja leikkasimme yhdessä etänä. Hänen kanssaan oli ihanaa tehdä töitä. Hän on Goldsmiths’ Collegen entinen oppilas, missä olin itse opettajana. Olin vaikuttunut hänen lopputyöstään, joten pyysin häntä työskentelemään kanssani. 

Kun sitten viimeistelimme elokuvaa vuoden 2020 lopulla, lontoolainen tuotantoyhtiö Halo auttoi meitä anteliaasti jälkituotannossa, koska tilanne oli koronan takia haastava. Olimme onnekkaita, että meillä oli tällaisia mahdollisuuksia.

Mitä teillä on nyt työn alla? Mitkä ovat tämän hetken suunnitelmanne?

Dunstan: Työstän tällä hetkellä Sophien kanssa yhden miehen teatterishow’ta nimeltä Am I Invisible Yet?, joka on eräänlainen sivutuote tälle elokuvalle. Olen esittänyt sen jo muutaman kerran Brightonissa, missä asun ja se toimi todella hyvin, joten jatkamme sen parissa ja viemme sen tien päälle tänä vuonna. Olen henkilökohtaisesti hyvin innoissani siitä eräänlaisena uutena alkuna! Sophie on työskennellyt ennenkin teatterin parissa, joten tämä oli täydellinen tapa jatkaa yhteistyötämme.

Olemme myös innoissamme elokuvan lukuisista näytöksistä eri elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa ja toivoaksemme pääsemme itsekin osallistumaan joihinkin niistä, rajoitukset huomioiden!

Terveisenne Tampereelle?

Dunstan: Nyt, kun elokuva esitetään Tampereella, haluan käyttää tilaisuutta kiittääkseni Tampereen omaa Tero Viikaria, joka on ollut pysyvä tuki ja sankari uuden bändini Interrobang?!:n ja tämän elokuvan suhteen. En usko, että tämä näytös olisi onnistunut, ellei Tero olisi toiminut linkkinä välillämme. Hän on ollut suuri tuki ja erittäin ihana, ihana ihminen!

 

Kiitämme lämpimästi haastattelusta!

I Get Knocked Down Tampereen elokuvajuhlilla perjantaina 11.3. klo 21:30, Cine Atlas 1.
Näytöksen sivulle  -> https://tamperefilmfestival.fi/ohjelmisto/i-get-knocked-down/