Kolme päivää Filkkareita takana! Paljon on jo nähty ja tehty, mutta vielä on viikonloppu aikaa ottaa festivaaleista kaikki irti.

Olen nyt ensimmäistä kertaa talkoolaisena Filkkareilla. Filkkarit on tullut aiempina vuosina tutuksi katsomon puolelta, ja toimittajanakin olen tainnut olla joinakin vuosina liikenteessä. Festivaalityön hektisyyteen olen tutustunut Savonlinnan oopperajuhlilla kesätiedottajana työskennellessäni, joten osasin odottaa kulissien takaista kiirettä. Siitä huolimatta olen miettinyt näiden päivien aikana, kuinka monta ihmistä ja moninaista työtehtävää festivaalien järjestelyihin tarvitaan.

Hain vapaaehtoiseksi Tampereen elokuvajuhlien viestintään monestakin syystä. Halusin uuden kokemuksen ja nähdä Filkkareita uudesta näkökulmasta. Halusin katsoa niin paljon lyhäreitä kuin suinkin. Ennen kaikkea halusin jotain käytännön tekemistä ja tavata uusia ihmisiä. Teen Tampereen yliopistossa journalistiikan väitöskirjaa journalistisesta äänestä. Niin mielenkiintoista kuin se onkin, välillä sitä kaipaa jotain ihan muuta. Siihen tarkoitukseen pieni Filkkari-pesti toimii täydellisesti!

Työtehtävinäni olen tähän mennessä mm. oikolukenut, houkutellut avajaistilaisuuden vieraita valokuvattavaksi ja ollut mukana Toisenlaisia tarinoita -näytöksen avaamisessa. Nyt tehtävänäni on kirjoittaa teille, mitä Filkkareista on tähän mennessä jäänyt mieleen.

Jouduin jo varhaisessa vaiheessa toteamaan, että sattumalta samalle viikolle osuneet muut kiireet rajoittavat harmittavan paljon näytöksissä käymistä. Mutta ilman ei ole tarvinnut jäädä. Kävin katsomassa perjantaina heti aamusta ensin Ankdammen 2 -näytöksen ja heti perään Muurit 3:n. Molemmista on vielä uusintanäytökset lauantaina.

Yleisön kannalta mahtavinta Filkkareissa on mielestäni sen monipuolisuus. Samassa näytöksessäkin voi olla tarjolla elokuvia, jotka käsittelevät hyvin järkyttäviäkin aiheita ja toisaalta huumoria. On faktaa ja fiktiota monin eri tavoin toteutettuna. Joka vuosi olen nähnyt elokuvia, jotka ovat olleet aivan erilaisia kuin mikään ennen näkemäni.

Esimerkiksi Ankdammen 2 tarjosi ajateltavaa ja tunteita laidasta laitaan. Anna-Sofia Nylundin Minuuteni sirpaleet ja Antonia Ringblomin Tiikeri kertoivat traagiset tositarinat, joiden äärellä tunsi olonsa avuttomaksi. Saman näytöksen Andreas Westerbergin Onko liikaa pyydetty ja Niklas Lingrenin Kielikysymys hykerryttivät huumorillaan.  

Niin faktaa kuin fiktiota katsoessa kiinnitän paljon huomiota ääniin, ja siksi Westerbergin Onko liikaa pyydetty vetosi minuun erityisesti. Elokuvassa ei ole dialogia, mutta erilaisia kahvilassa kuuluvia arkisia ääniä hyvin tärkeässä roolissa. Satun itse olemaan myös joistakin äänistä herkästi häiriintyvää sorttia, joten nauroin samalla itselleni, kun katsoin päähenkilön tuhahtelua naapuripöydässä jalkaa naputtavalle miehelle. Näytöksen jälkeen Westerberg kertoikin, että elokuva oli tehty ääni edellä ja rytmi on siinä pääosassa. Ensin oli siis ääniraita, vasta sen jälkeen kuvattiin.

Nyt vapaaehtoisen roolissa olen nähnyt erityisen hyvin sen, kuinka paljon Filkkareilla on mukana elokuvantekijöitä. Voinkin kuvitella, että tämä on hieno mahdollisuus monelle heistä tavata kollegoita ympäri maailman. Yleisössä ainakin minusta tuntui jotenkin ainutlaatuiselta saada istua katsomassa elokuvia niin, että tekijät ovat paikalla kertomassa elokuvastaan tarkemmin. Tampereen elokuvajuhlilla onkin useiden näytösten jälkeen aikataulujen niin salliessa Q & A -tilaisuus, jossa paikalla on näytöksen elokuvan tekijöitä vastaamassa yleisön kysymyksiin. Sitä kokemusta ei saa, jos ei ole paikan päällä katsomassa.

Muurit 3 oli aika raju kokemus. Tosin ei pakolaisteemalla ole kevyitä elokuvia odotettavissakaan. Oikeastaan yllätyin, kuinka syvästi monet näytöksen elokuvista vaikuttivat, koska olenhan lukenut pakolaisista lukemattomia lehtijuttuja ja nähnyt useita uutis- ja ajankohtaisraportteja televisiosta. Frans Huhdan Silmiemme edessä ja Jaime Alekosin Eurooppalainen unelma: Serbia antoivat dokumentteina minulle uutta näkökulmaa. Näiden elokuvien aikana olin kuulevani yleisöstä pientä niiskutusta. En usko, että heillä kaikilla oli nuha. Minulla ei ainakaan.

Koko festivaalien huippukokemukseni tähän mennessä on ollut Samir Syrianin fiktioelokuva Kontakti, jonka maailman ensi-ilta nähtiin Filkkareilla perjantaina. Elokuva kertoo libanonilaisesta tarkka-ampujasta, joka ampuu rajan yli pyrkiviä syyrialaisia pakolaisia. Erään ampumansa naisen taskusta hän löytää ääninauhan, jota hän ryhtyy kuuntelemaan.

Elokuvassa ei kuulla muuta puhetta kuin ääninauhan ääni. Kuvakerronta on rauhallista. Itse tarkka-ampuja ei puhu, mutta silti hänenkin ajatuksiinsa elokuvassa päästään käsiksi. Syrianin elokuva on erittäin kaunis, suorastaan tyylikäs elokuva, vaikka aihe onkin kamala.

Syriani kertoi saaneensa idean elokuvaan, kun ystäviensä kanssa keskustellessa joku oli sanonut, että pitäisi olla tarkka-ampuja ampumassa rajan yli yrittävät. Syriani kertoi Libanonin ja Syyrian välisestä pitkään kestäneestä väkivallan kierteestä, mikä selittää edellä mainitun kaltaiset kommentit. Hänen mukaansa monen on nyt vaikea ottaa Syyrian pakolaiset Libanoniin vastaan, koska heidän sukunsa on aiemmin kohdannut väkivaltaa syyrialaisten taholta. Kontaktilla Syriani haluaa olla etsimässä tilanteeseen jonkinlaista ratkaisua.

Muurit 3 -näytöksen elokuvat ja Syrianin esittämät kommentit herättivät minut ajattelemaan, kuinka Eurooppa-keskeisesti ainakin minä olen yleensä ajatellut pakolaisuutta. Siitä näkökulmastahan meille pakolaisasiaa mediassa esitetään. Kuten Syriani sanoi, Euroopassa pakolaisten vastaanottaminen on kuitenkin hyvin organisoitunutta, mutta toisin on Libanonissa, jossa on Syrianin mukaan Libanonin kansaa 4 miljoonaa ja 2 miljoonaa syyrialaista pakolaista.

Ennen Muurit 3 -näytöstä festivaalijohtaja Jukka-Pekka Laakso käytti puheenvuoron ja huomautti, että Syriani olisi ollut halukas tutustumaan Suomeen laajemminkin elokuvajuhlien jälkeen, mutta ministeriöstä ei lupaa herunut, vaan tuli määräys poistua maasta välittömästi Tampereen elokuvajuhlien päätyttyä. Muureista puheen ollen…