Matti Kassila (12.1.1924-13.12.2018) kuoli viime vuoden joulukuussa kuukautta ennen 95-vuotispäiväänsä. Hän ohjasi kokoillan elokuvia kuudella vuosikymmenellä 1940-luvulta 1990-luvulle. Hän on Jörn Donnerin ohella ainoa suomalainen elokuvantekijä, joka on ohjannut kokoillan elokuvia kuudella vuosikymmenellä. Donner on ohjannut 1960-luvulta 2010-luvulle. Kun otetaan lyhytelokuvat mukaan, niin Donner on ainoa, joka on ohjannut elokuvia seitsemällä vuosikymmenellä. Hän ohjasi vuonna 1954 ensimmäisen lyhytelokuvansa, hienon Helsinki-kuvauksen Aamua kaupungissavain 21-vuotiaana.

Matti Kassila aloitti elokuva-alalla 22-vuotiaana vuonna 1946 apulaisjärjestäjänä ja kuvaussihteerinä. Hän ohjasi pitkällä urallaan 32 kokoillan näytelmäelokuvaa sekä yhden kokoillan dokumenttielokuvan vuosina 1949-1994. Esikoisohjaus oli T.J. Särkän Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF:n) tuottama Isäntä soittaa hanuria, jonka ensi-ilta oli 70 vuotta sitten 19.8.1949. 

Kassilan merkittäviä ohjauksia ovat läpimurtoelokuva Radio tekee murron (1951), Radio tulee hulluksi (1952), Tyttö kuunsillalta (1953), Sininen viikko (1954), Hilman päivät (1954), joka on Markku Pölösen lempielokuva Kassilan tuotannosta. Kassila siirtyi 1950-luvun puolivälissä SF:stä Mauno Mäkelän Fennada-Filmi Oy:hyn. Ensimmäinen Fennada-elokuva olikin oitis mestarityö, F.E. Sillanpää -filmatisointi Elokuu (1956), sitten vahva Ilmari Kianto -filmatisointi Punainen viiva (1959) sekä irtiotto studioelokuvista Lasisydän (1959). Kassilan 1950-luku oli valtavan tuottoisa, hän ohjasi vuosina 1949-1959 kaikkiaan 17 kokoillan elokuvaa eli yli puolet koko tuotannostaan. Ainoastaan vuonna 1958 hänen ohjauksiaan ei tullut ensi-iltaan, toki silloinkin hän syksyllä aloitti Punaisen viivan kuvaukset. Kassila jätti pariksi vuodeksi 1950-luvun ”työtä vuorotta” vuosien – alkoholihuuruistenkin – Helsingin ja toimi Porin Teatterin johtajana vuosina 1955-1957, toki ohjaten silloinkin kesälomallaan elokuvia. 

Kaasua, komisario Palmu!

Kassila ohjasi 1960-luvulla seitsemän kokoillan elokuvaa, joista neljä legendaarista Komisario Palmu -filmatisointia: Komisario Palmun erehdys (SF 1960), Kaasua, komisario Palmu! (Fennada 1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (Fennada 1962) sekä Vodkaa, komisario Palmu (Fennada 1969). Palmujen välissä valmistui Tulipunainen kyyhkynen (SF 1961), joka jäi Tauno Palon viimeiseksi kokoillan elokuvaksi sekä kokoillan dokumenttielokuva Kolmen kaupungin kasvot (Suomi-Filmi 1962).

Kekäs esitti ensimmäisenä marsalkka C.G.E. Mannerheimia kotimaisissa kokoillan näytelmäelokuvissa? Hän oli Joel Rinne, joka oli ylipäällikkö Matti Kassilan elokuvassa Päämaja (1970). Ylipäällikön rooli jäi hänen viimeiseksi elokuvaroolikseen. Päämajoitusmestarin roolin näytteli Jussi Jurkka, joka tokaisee elokuvan yhden avainrepliikin, kun Viipuri menetettiin lyhyessä ajassa: ”Sotamiehet ammutaan, upseerit saavat sakkoa ja ylipäällikkö ratsastaa historiaan.”  

Kassila ohjasi 1970-1990-luvuilla yhdeksän kokoillan elokuvaa, joista merkittävimpiä ovat Niskavuori (1984), Jäähyväiset presidentille (1987) sekä Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), F.E. Sillanpään viimeisen romaanin filmatisointi. Se oli Sillanpää 100 vuotta juhlaelokuva. Veturinkuljettajan pojan, Matti Kassilan viimeiseksi ohjaustyöksi jäi hänen synnyinseudullaan Haapamäellä kuvattu ”junajännäri” Kaikki pelissä (1994). Kassilan elokuvaura päättyi 70-vuotiaana, hänelle ei annettu enää tuotantotukea suunnitteilla oleviin elokuvaprojekteihin kuten Jääkärin morsian. Tämä oli sitä 1990-luvun supisuomalaista elokuvapolitiikkaa ja ”nokkimiskulttuuria”, tokihan näin oli ollut ”maan tapa” jo aikaisemminkin. 

Matti Kassilan F.E. Sillanpää -filmatisoinnit 1956 ja 1988

”Ei olisi osannut Maija Länsilehtokaan, tamperelainen verevä ja hyvinvoipa vieraskodinpitäjä, ikinä kuvitella sellaiseen tilanteeseen joutuvansa, kuin mihin hän nyt tuona aamuhetkenä siinä valtamaantien vieressä kanavan vartiokojun ovella joutui. Aikojen kulumiset unohtuivat hetkiseksi häneltäkin, pitkä sarja tapauksia aukeni hänellekin niinkuin yhdessä näkemyksessä vaan.” (F.E. Sillanpää: Elokuu, Otava 1941)  

Matti Kassila ohjasi urallaan kaksi hienoa F.E. Sillanpää -filmatisointia: Elokuu (1956) sekä Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988). Elokuun pääosassa on Toivo Mäkelä alkoholisoituneena kanavanvartijana, Kassilan sanoin ”paras suomalainen elämänvalheen kuvaaja”. Elokuu kuvattiin Ruovedellä Muroleen kanavalla. Takautumajaksoissa ollaan Tampereellakin, Rauni Luoman esittäessä tamperelaista matkustajakodin pitäjää, naista päähenkilön menneisyydestä. Elokuu jäi taloudellisesti tappiolliseksi, mutta oli taiteellinen täysosuma. Se sai kaikkiaan kuusi Jussi-patsasta eli enemmän kuin yksikään toinen elokuva aikaisemmin. Se edusti Suomea Cannesin elokuvajuhlilla 1957. Siellä edellinen Suomea edustanut elokuva oli Erik Blombergin mestariteos Valkoinen peura vuonna 1953. Elokuun jälkeen Suomea edustanut seuraava elokuva Cannesissa oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää vuonna 1981.

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kertoo vanhenevasta kirjailijasta, joka yrittää saada selvyyttä elämäänsä. Hän lähtee perheensä luota kesäiselle karkumatkalle nuoruudenrakastettunsa tykö. Ihmiselon valon ja varjon juonteina on juopottelua, luomisen tuskaa, maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuutta, sukupolvien välistä kuilua, ja taustalla kuuluu jo alkavan maailmanpalon kumu loppukesällä 1939. Hienon hämäläiselokuvan ryypiskelykohtaukset kuvattiin Tampereen hotelli Tammerissa ja sen liepeillä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan oivaltavia, kärjessä pääosassa kirjailija Martti Hongistona huikea Lasse Pöysti

Matti Kassilan Jäähyväiset presidentille (1987)

Pentti Kirstilä toimi Aamulehden kulttuuritoimittajana 1970-luvulla. Hänen esikoisdekkarinsa Jäähyväiset rakkaimmalle (1977) aloitti ns. jäähyväissarjan, jonka kolmas teos Jäähyväiset presidentille (1979) valmistui Kassilan elokuvaksi samalla nimellä alkuvuodesta 1987. Kyseessä oli järjestyksessä vasta neljäs kokoillan tamperelaiselokuva. Sitä edeltäneet tamperelaisellut olivat Uuno Eskolan Lumisten metsien mies (1928), Edvin Laineen Musta rakkaus (1957) ja Mika Kaurismäen Klaani – tarina Sammakoitten suvusta (1984). 

Elokuu 1979, Tampere täyttää koht´ siltään 200 vuotta. Tasavallan presidentti on tulossa kaupunkiin valtuuston istuntosalin ”alttaritaulun” vihkiäisiin ja sitten Ylöjärvelle saunomaan. Tarjoilija Asko Mertasen kaljupäässä itää ajatus ”mitä suurempi pomo, sitä suurempi sika; jonkun on puhkaistava paise”. Mutta kestääkö Mertasen kantti?  

Kassilan dekkarielokuvan näyttelijäjoukko on tasokasta. Kaljupäisenä tappajana Hannu Lauri jyrää kulkemaansa tietä järein panoksin hurjan tulkinnan tehden. Oivaltavia rooleja luovat kaljupäisenä presidenttinä Tarmo Manni uransa viimeisessä elokuvaroolissaan, kauppaneuvos Ollilana Martti Pennanen, ylietsivä Hanhivaarana Antti Litja sekä muissa osissa Laila RäikkäAake Kalliala ja Esa Saario. Kirstilän romaanissa loppu jää avoimeksi, kun taas Kassilan elokuvassa jännitys huipennetaan dramaattiseen loppuratkaisuun. 

Näin Kassila muistelee: ”Etsin pientä aihetta ja löysin Pentti Kirstilän Jäähyväiset presidentille. Se oli ollut hyllyssäni, mutten ollut lukenut sitä. Siinä oli hyvä juoni ja uskottavasti hullu mies, joka metsästää tarpeeksi isoa riistaa, kaljupäistä presidenttiä. Asetelma oli elokuvallinen, sitä teki mieli kehittää ja iskevöittää. Tein romaanista käsikirjoituksen. Tiivistin sen muutaman liuskan kohtausluetteloksi, jotta näkisin viiden minuutin lukemisella, miten elokuva kulkee.

(…) Olin ollut katsomassa kuvauspaikat Tampereen keskustassa. Tuli tieto, että Olof Palme oli murhattu – ajattelin ettei tätä varmaan voi tehdä. Poliisiviranomaiset sanoivat kuitenkin: nythän se juuri pitää tehdä. Muutakin kummallista sattui. Kirjoitin, että murhaajan auto syöksyy kalliolta alas ja räjähtää. Mikkelissä räjähti auto surmaten kaksi henkilöä juuri kun me filmasimme. Eikä kaksi kolmannetta: kun kuvasimme loppukuvia, joissa kaljupäinen presidentti kuljetetaan paikalta, missä hänet aiottiin surmata, taivaaseen nousevalla helikopterilla, Urho Kekkonen kuoli.

Käytimme elokuvaan 30 kuvauspäivää. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Tampereelle, olimme Tampereella vain viisi päivää. Kaiken muun kuvasimme Helsingissä ja sen ympäristössä. (…) Elokuva sai kohtalaisen hyvät arvostelut, mutta jostain syystä suomalainen jännäri tai toimintaelokuva ei onnistuessaankaan saa yleisön kannatusta. Siihen ei kai sitten uskota. Sille kertyi vain 54 000 katsojaa elokuvateattereissa.”

Matti Kassilan Kolmen kaupungin kasvot (1962)

Matti Kassilan pitkään valmisteilla ollut kokoillan dokumenttielokuva Kolmen kaupungin kasvot sai ensi-iltansa 7.12.1962, Tampereella elokuvateatteri Kino-Palatsissa. Elokuva on tutkielma kolmen kaupungin, Turun, Tampereen ja Helsingin ominaispiirteistä ja ihmisistä vuoden 1961 elo-, syys- ja lokakuussa. Tampere-jakso rakentuu Lauri Viidan Moreeni-romaanin alkulukuun Veikko Sinisalon jykevästi tulkitsemana. Näin Moreeni alkaa: ”…vaarojen, kumpujen, harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon, lehdosta lettoon ja ojasta allikkoon – alaspäin veti kalteva kamara, etelään vietti mahtava graniittikynnös.”

Olavi Puusaaren selostaman puolituntisen Tampere-jakson kaunopuheisen luistavasti yleisestä yksityiseen etenevä kerronta löytää 1960-luvun alun Tampereelta mainioita pikku tarinoita ja ilmeikkäitä yksityiskohtia. Kassila rakentaa dokumenttinsa draaman muotoon: historialliset veden draama, tehtaiden draama ja joukkojen draama vuonna 1918, sitten dokumentin tekohetken sukupuolten draama ja draamaa ihmisessä itsessään. Kassila keskittää puolituntisensa kosolti Tampereen naisiin. ”Hämeen tummasilmäneitonen on takuulla määrätietoinen, hänessä on levollista kauneutta, mutta sisällä biologista draamaa…” Tampereellahan oli vuonna 1961 noin 13 000 naista enemmän kuin miehiä. Toki miehiäkään dokumentti ei unohda. ”Tampere on myös kova ja totinen, valpas ja terävä. Miesten tehtaissa Lokomossa ja Tampellassa taotaan Tampereen ja Suomen tulevaisuutta.” Tampere-jakso on kolmesta puolituntisesta takuulla paras. Kassila oli itsekin intoa täynnä Tampere-episodia tehdessään. Kolmen kaupungin kasvot-dokumentista tuottaja Suomi-Filmi Oy sai Jussi-patsaan vuonna 1963.

Kolmen kaupungin kasvot: Tampere

Näin Kassila muistelee Kolmen kaupungin kasvoja: ”Olimme elokuun 1961 Tampereella, syyskuun Turussa ja lokakuun Helsingissä. Materiaalia kertyi runsaasti, ja lisää otimme Suomi-Filmin vanhojen kuvien arkistosta. Leikkaustyöstä muodostui työläs. Tampere oli kiitollisin kuvattava ja siitä tuli epäilemättä paras puolituntinen. Tampere on Suomen ensimmäinen teollisuuskaupunki, ja se näkyy siinä yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti. Kaupungin luonne on dramaattinen, siinä ilmapiirissä ovat työskennelleet Lauri Viita, Väinö Linna ja Eino Salmelainen.”

Tampere-episodissa Veikko Sinisalo esiintyy Moreenin lausujan lisäksi kolmessa muussa roolissa. Pyynikin Kesäteatterissa hän päästelee ärräpäitä Tuntemattoman sotilaan Lahtisena: ”On, on perkelettä. Tulis kuula ja tappais. Kyllä sitten pitää olla hommaa. Ja kunnanpöso istuu keinutuolissansa ja laskee viljantrokausrahoja.” Tuntemattoman ekana kesänä 1961 näyttelijöistä iso osa oli Edvin Laineen vuoden 1955 elokuvaversion näyttelijöitä, nyt kuusi vuotta iäkkäämpinä. Ei siis mitään paloaukealta jatkosotaan lähteneitä nuoria miehiä. Kohtauksessa Eino Salmelaisen ohjaamasta Niskavuoren naiset -näytelmästä Sinisalon Veikko on Simolan isännän roolissa. Niskavuoren Aarnea kohtauksessa esittää Reino Kalliolahti. Kohtauksessa, jossa Eino Salmelainen ohjaa Tampereen Työväen Teatterin 60-vuotisjuhlanäytelmää, Gustaf von Numersin Elinan surmaa, Veikko on Klaus Kurki, Sylvi Salonen on Kirsti Fleming ja Elinan roolissa on Eila Roine.

Tampere-episodissa on myös ”piilokamerakohtaus”. Lauantai-ilta elokuussa 1961 Hämeenpuistossa. Kello on 20.05. ”Tämä on tositapaus” kertoo äänessä oleva Matti Kassila. Missä ajassa nuori mies iskee nuoren naisen? Kaksitoista minuuttia, toteaa Kassila. Ken on elokuvan nuori tamperelaisneitonen, siitä minulla ei ole tietoa? Mutta nuoren miehen takuulla tiedän, hän ei ole tamperelainen. Hän on elokuvan tekijäjoukkoon kuuluva 16-vuotias helsinkiläinen Jaakko ”Jakkuli” Talaskivi, tuleva elokuvantekijä. Siispä ”piilokameralla” kuvattu tositapaus oli ainakin osittain etukäteen suunniteltu. Näinhän meitä ellukatsojia ”huijataan” elokuvanteossa. Vuoden 1999 Arkiston aarteiden -näytöksen jälkeen Tampereen yliopiston naistutkimuksen aktivistit ruotivat ärhäkästikin Kassilan näkemyksiä naisvaltaisesta 1960-luvun alun Tampereesta 1990-luvun lopun vinkkelistä.

Tampere täytti 185 vuotta 1964

Tampere täytti 185 vuotta vuonna 1964. Se oli minun kolmas vuoteni tamperelaisena. Tosin se kului syyskuuhun asti Oulun Hiukkavaaran ja Hämeenlinnan Suomen kasarmeilla sekä Rovajärvellä. Tampere oli 1960-luvun puolivälissä tyystin toisenlainen kuin nyt. Ei ollut Näsinneulaa eikä Särkänniemen huvipuistoa, ei Sara Hildénin taidemuseota eikä Hervantaa. Kalevan kirkko oli suunnitteilla, Suomen ensimmäinen jäähallli oli valmistumassa Hakametsässä vuoden 1965 jääkiekon MM-kisoihin Tampereella. Olivat muuten ensimmäiset Suomessa pidetyt. Yleisradion TV-ohjelma 2 oli aloittamassa toimintaansa Tampereella 1965. Yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttui Tampereen yliopistoksi 1965. Tampereen kaupungin edustussauna toki oli jo ahkerassa käytössä. Tampere-talon paikalla kaupungin teurastamolaitoksen tiloissa toimi vuosina 1964-1972 surullisen kuuluisa Tampereen eläintarha. Muistiini on jäänyt, miten laihat sudet köpöttelivät niukassa aitauksessaan. Eläintarhan ”vetonaula” oli Tampereen puolalaisen ystävyyskaupunki Lodzin vuonna 1960 lahjoittamat kaksi leijonanpentua. Pennut oleilivat Korkeasaaressa vuodet 1960-1964. Uroksen nimeksi tuli Tam ja naaraan nimeksi Pere.

Vuoden 1964 kaksi Tampereen tilauslyhytelokuvaa

Lyhytelokuvien veronalennuskauden (12.1.1933-31.7.1964) jälkeenkin toki valmistettiin lyhytelokuvia elokuvateatterilevitykseen. Tampere täytti siis 185 vuotta 1964. Syyskuun 24. 1964 oli se päivä, jolloin tarkastettiin peräti kaksi Tampereen kaupungin tilauselokuvaa, molemmat värillisiä, ja kummankin kesto 13 minuuttia.

Tampere, iloisen kesän kaupunki on Elokuvaosakeyhtiö Filminorin valmistama, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaama. Se esittelee luonnonläheisyyttä korostaen Tamperetta kesämatkailukaupunkina. Se on sekä perinnettä että uutta luotaava 1960-luvun puolenvälin Tampereen kesäilmeen kattaus. Elokuvan suvisena kehystarinana on totta kai kaksi Tampereen nuorta likkaa, naisten kaupungissa kun ollaan. Selostajana on Pakkasvirta ja musiikki on Kari Rydmanin.

Oy Opus -yhtiön perustivat 1964 majuri evp. ja Suomi-Filmin entinen myyntipäällikkö Reino Palmroth alias Reino Hirviseppä alias Palle ja elokuvaohjaaja Allan Pyykkö. Oy Opus valmisti vuosina 1964-1969 viitisenkymmentä lyhytelokuvaa, kaikki tilauselokuvia. Yhtiön kolmas elokuva, Matti Kassilan ohjaama Tampere on perin onnistunut tilauslyhytelokuva. Musiikki on Erkki Ertaman. Kassilan itsensä selostama elokuva keskittyy teollisuuden ja kulttuurin Tampereeseen, mikä tiivistyy Tampereen ”kolmeen koohon”: koneet, kengät ja kankaat. Tämä Kassilan elokuvassaan toteama lausahdus on täyttä asiaa tänäkin päivänä: ”Toivon, ettei Tampere koskaan hävittäisi punaisia tiiliseiniään.” Toisin kävi. Punatiiliseiniä moukaroitiin tässä kaupungissa vimmaisesti 1960-luvun lopulta aina 1990-luvulle asti. 

Näin Matti Kassila muistelee Tampere-elokuvaansa. ”Reino Palmroth eli Palle soitti ja kysyi tekisinkö hänelle Tampereen kaupungista elokuvan. Sanoin, että sopii. Palle siihen: ”Jos sinulla on jokin idea, pane paperille ja laita minulle.” Kirjoitin siitä paikasta, ja iltapäivällä se oli jo Pallella, joka lähetti sen Tampereelle ja sai tilauksen. Vasta myöhemmin oivalsin, että Pallehan hankki minun avullani koko tilauksen. Otin Pallelta kuukauden palkan: kaksi viikkoa Tampereella, toiset kaksi viikkoa leikkaukseen ja äänitykseen. Filmistähän tuli ihan mukava, ja Tampereen johto oli tyytyväinen. Liikemiestä minusta ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt.”  

Matti Kassila ja Tampereen lyhytelokuvajuhlat

Suomalaisessa elokuvakulttuurissa 1970-luku oli osallistuva ja poliittinen, jopa repiväkin. Matti Kassilakin oli 1970-luvulla aktiivinen, hän oli vasta perustetun Suomen elokuvasäätiön hallituksessa ja säätiön tuotantopäällikkönä sekä elokuvapoliittisen komitean jäsenenä. Aika harva hesalainen Tampereen lyhytelokuvajuhlia aktiivisesti tuki tapahtuman ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta Kassila oli yksi aktiivisista filkkareiden puolestapuhujista ja tukijoista. 

Vuonna 1999 kun Kassila täytti 75 vuotta ja elokuvateatteri Kino-Palatsi 70 vuotta, niin filkkareilla oli Arkiston aarteiden juhlanäytös Kino-Palatsi 70 vuotta, jossa nähtiin neljä lyhäriherkkua: Paavo Salon ja Viktor Räinän Tampere (1938), vanhin säilynyt Tamperetta esittelevä lyhytkuva, Eino Salmelaisen legendaarinen ainoa elokuvaohjaus Neiti Nimismies (1929), pääosissa tuolloin vielä tunnistamaton Inkeri Nieminen ja Helge Ranin. Molemmat mykkäelokuvat säesti Iiro Rantala. Näytöksen äänielokuvat olivat Orvo Saarikiven Vuonna 2000 (1950), kotimainen tieteislyhäri, jossa isoisä Urho Somersalmi kertoo pojanpojalleen Matti Helgenpoika Raninille, millaista oli elämä Suomessa 50 vuotta aikaisemmin. Näytös päättyi Matti Kassilan Tampere-lyhäreiden ykkösjuttuun, Kolmen kaupungin kasvojenTampere -episodiin, Juhlanäytöksessä olivat läsnä Matit Kassila & Ranin. 

Palmujen yö 1999: Matti Kassila ja poliisikuoron johtaja

Elokuvajuhlien kymmenes ns. pitkä yö 13.3.1999 oli Suomen ensimmäinen Palmujen yö, joka kunnioitti 75-vuotiasta Matti Kassilaa. Esitimme kaikki neljä Komisario Palmu -elokuvaa. Pitkän yön aluksi Matit Kassila & Ranin viihdyttivät komisario Palmun ystäviä, joita Pakkahuoneelle oli kertynyt yli 300. Näistä iso osa katsoi koko yön aamutunneille saakka. Välipaloina oli saatavilla tunnelmaan sopivaa ruokaa ja juomaa, ei sentään absinttia. Valtaisat aplodit sai tietenkin yksi suomalaisen elokuvan tähtihetkistä, kun ekassa Palmussa ”suuren pienen miehen”, Leo Jokelan esittämä etsivä Kokkivetäisee pitkän ja kostean lounaan jälkeen Kämpissä Usko Kempin ikivihreää iskusävelmää ”Silmät tummat niin kuin syksyinen yö…” Palmujen yön yhdestä musiikkinumerosta vastasi Tampereen poliisikuoro. Ennen esiintymistä Pakkahuoneen salissa poliisikuoro avasi ääntään Tullikamarin yläkerran aulassa. Tila raikui, kun kuoro lauloi serenadin filkkaritoimiston likoillle: Anskulle, Eijalle, Ellille, Kirsille, Merjalle, Mirkulle, Paulalle, Päiville, Tuulalle, ym.

Vuoden 2005 filkkareilla Arkiston aarteiden yksi näytös oli nimeltään Suomalaisia tragedioita. Näytöksessä nähtiin Matti Kassilan ensimmäinen lyhytelokuvaohjaus ”Lipeälapset” (SF 1949). ”Käsittele lipeää kuin tulta!” Lyhäri sai ikärajakseen 3.2.1949 elokuvatarkastamolta K16, eikä saanut veronalennusta, verovapauden kylläkin. Sensuurin leikkaukset: Yleisölle esitettäessä pois leikkauskohtaus, jossa avataan reikä mahalaukkuun. Sallitaan kokonaisuutena muutamissa opetustilaisuuksissa. Valtion elokuvalautakunta päätti 24.9.1949: ei leikkauksia. ”Lipeälapset” oli vielä vuonna 1999 niin rankkaa katsottavaa, että Kino-Palatsin näytöksessä sattui pyörtymiskohtaus. Näin Kassila muistelee esikoisohjaustaan: ”Ensimmäiseksi työkseni jouduin kuvaamaan Särkän professori Meurmanille lupaaman valistuselokuvan lapsista, jotka olivat nielleet lipeää, ja heidän hoidoistaan. Kuvaukset olivat tuskallisia, kun lipeälapsien arpeutuneita ruokatorvia sondeerattiin. Kankaalta nähtynä se näytti vielä rajummalta. Elokuvasta järjestettiin Rexiin kutsuvierasnäytäntö eduskunnalle. Moni lähti kesken pois ja yksi henkilö pyörtyi. Presidentin puoliso Alli Paasikivi katsoi filmin loppuun.”

Minä ja Matti Kassila Kinolehden pääkirjoituksessa 1971

Suomen Filmikamarin julkaiseman Kinolehdennumeron 2/1971 pääkirjoitus oli otsikoitu Vasemmiston elokuvapoliittiset tavoitteet? Pätkä pääkirjoituksesta, joka on ilmeisesti päätoimittaja Maire Haahdin: ”Mutta sana käy. Pois paha elokuvakapitalisti ja tilalle – niin – mitä tilalle? Raimo Silius kirjoittaa tamperelaisessa Aviisi-lehdessä 6.11.1970 näin: ”Valtiovalta on sitonut itsensä taantumukselliseen ja lyhytnäköiseen elokuvapolitiikkaan kaupallisen elokuvaliikealan kanssa. Tämän suunnan muuttamin on kiireellinen tehtävä, säätiö on lakkautettava ja sen tilalle luotava laitos, jossa on toteutettuna määrätietoista, aktiivista kulttuuripolitiikkaa ja päätöksenteon edistyksellisyys. Kaupallisen elokuvaliikealan yksinvalta on vihdoinkin ja lopullisesti saatettava historiaan Suomessa.”

Entäpä Matti Kassila haastattelun yhteydessä Aikamerkki-lehdessä numero 1/1971: ”On päästävä vaikuttamaan päätöksentekoihin, ja se on tuskin mahdollista, ellei pyritä muuttamaan koko nykyistä elokuvatoiminnan rakennetta, jota hallitsevat porvarillisesti ja vanhoillisesti asennoituneet elokuva-alan liikemiehet.” Kinolehden pääkirjoitus päättyy näin: ”Tässä mallina pari puheenvuoroa yksipuolisesta elokuvapoliittisesta keskustelusta, jota parhaillaan käydään. Mutta – onko yksipuolisuuden jatkuttava? Olisiko lähdettävä mukaan politikoimaan?”

Mustaa ja valkoista

Matti Kassilan muistelmateos Mustaa ja valkoista (Otava 1995) päättyy näin: ”Olen nyt 71-vuotias. Elokuva on satavuotias. Olen saanut elää ”elokuvan aikaa”, kuten elokuvan parhaita vuosikymmeniä on luonnehdittu. Epäilemättä tuon ajan loppupuoli – 1950-luku – oli myös minun parasta aikaani. Television tultua valtatekijäksi teatterielokuva on vähitellen menettänyt sieluaan. Elokuva on herkkä taidemuoto, erityisen herkkä ajalle, jota se kulloinkin elää. Se ottaa siitä kaikenlaista, myös saastetta, väkivaltaa ja onnettomuutta. Se voi niillä myös tuhota itseään. Suuri kysymys onkin: löytääkö elokuva sielunsa uudelleen?”