Pirjo Honkasalon kuratoima Carte blanche kokoaa ohjaajalle merkittäviä dokumentteja yhteen näytökseen. Lue Honkasalon kirjoittamat saatesanat jokaisesta elokuvasta tältä sivulta muiden elokuvatietojen ohesta.
Kieli: Englanti Kesto: 111 min Ikäraja: 16+
-
To 6.3. -
14:30 -
Arthouse Cinema Niagara -
12,50
-
TH41
- Osta lippu
-
Pe 7.3.
-
20:15
-
Arthouse Cinema Niagara
-
12,50
-
FR67
- Osta lippu
-
Khaneh siah ast
The House Is BlackOhjaaja: Forough FarrokhzadTuotantomaa: IranVuosi: 1962Genre: DokumenttiKesto: 23 minPirjo Honkasalon saatesanat:
Olen Jerusalemissa. Olen vuosia tutoroinut eteläisen ja itäisen Välimeren maista tulevia nuoria elokuvantekijöitä; heidän joukossaan myös iranilaisia. Katson yhä uudestaan iranilaisen Firouzeh Khosrovanin kanssa materiaalia, jonka hän on kuvannut perheestään. Hän valmistelee elokuvaa Perhe röntgenkuvassa, joka kuvaa perheen hajoamista uskondilemmaan. Maan muuttuessa islamilaiseksi teokratiaksi äiti kääntyi syvästi uskovaiseksi ja isä kadotti yhteyden vaimoonsa. (Elokuva voitti myöhemmin 2020 IDFA AWARDin Amsterdamissa.)
Me puhumme paljon ja hänen ajatustensa syvyys ja terävyys on poikkeuksellista. On hämmentävää, että voimakkaasti naisten elämää rajoittavan maan sisältä syntyy niin paljon sivistyneitä ja vapaasti ajattelevia nuoria naisia. Firouzeh haluaa puhua runoilija Forough Farrokhzadista, jonka eroottis-feministiset ikonoklastiset runot aiheuttivat aikanaan skandaalin Iranin kirjallisessa patriarkaalisessa eliitissä.
The House is Black, joka jäi Forough Farrokhzadin ainoaksi elokuvaksi, kuvaa leprapotilaita Iranin Tabrizissa. Forough Farrokhzadin ääni siteeraa Vanhaa testamenttia, Koraania ja hänen omia runojaan. Elokuvan armottomat ja runolliset kuvat ovat hiertyneet syvälle mieleeni ja muistiini.
Forough Farrokhzad syntyi Teheranissa 1934. Hänet naitettiin 16-vuotiaana. Hän synnytti pojan, mutta liitto hajosi. Forough Farrokhzadia syytettiiin uskottomuudesta ja hän menetti pojan huoltajuuden. Poika ei saanut koskaan tietää, että hänen äitinsä ei hylännyt häntä vapaaehtoisesti. Tästä surusta ei Forough vapautunut, ja tämän surun aistii hänen katseestaan elokuvassa The House is Black.
”Jotta voi uudestisyntyä, täytyy ensin särkyä”, hän kirjoitti.
Elokuvaa kuvattiin 12 päivää vuonna 1962. Kuvausten jälkeen Forough Farrokhzad adoptoi Hossein-nimisen pojan, kahden lepra-potilaan lapsen. Hossein muutti Forough Farrokhzadin äidin taloon.
Forough Farrokhzad menehtyi auto-onnettomuudessa viisi vuotta myöhemmin 32-vuotiaana. Onnettomuuden syy on edelleen epäselvä ja on synnyttänyt paljon kysymyksiä, mutta virallisissa asiakirjoissa sanotaan hänen väistäneen vastaantulevaa koulubussia ja sinkoutuneen ulos autostaan.
Forough Farrokhzad saavutti runoilijana maineen itsenäisenä naisena ja ajattelijana ja runouden uudistajana, mutta hänen runoutensa ja vapaa elämänsä herättivät myös paljon äänekästä paheksuntaa ja vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen hänen koko tuotantonsa kiellettiin.
Vuonna 2019 The House is Black restauroitiin ja se sai ensi-iltansa Venetsian elokuvafestivaaleilla.
"Joten jos kirjoittaessani ajattelen aina, että olen nainen ja minun pitää käsitellä naisia koskevia aiheita eikä ihmisiä koskevia aiheita, niin se on tietynlainen tapa jämähtää ja tuhota itseään. Koska tärkeintä on kehittää ja hoivata itsessään olevia positiivisia piirteitä kunnes on ihmisyyden ansaitsevalla tasolla."
– Forough Farrokhzad -
Menq
WeMeOhjaaja: Artavazd PeleshianTuotantomaa: Neuvostoliitto, ArmeniaVuosi: 1969Genre: DokumenttiKesto: 30 minIkäraja:
Pirjo Honkasalon saatesanat:
Tammikuussa saan sähköpostiviestin elokuvaohjaaja-tutkija Mark Cousinsilta.
Hi Pirjo
Hope all is well with you. I’m sure you know the films of Armenian Artavazd Peleshian, but I just rewatched his stunning 25 min movie WE and it made me think of you.
Very best
Mark
Mark Cousins on palkitussa 14 tunnin elokuvassaan Women Make Film nostanut esiin naiselokuvantekijöitä ympäri maailmaa ja läpi elokuvan historian. On kunnia kuulua heihin, nöyränä, ja Tilda Swintonin esittelemänä. Markin elokuvan ensi-illan jälkeen olemme yrittäneet useamman kerran järjestää yhteistä mestariluokkaa. Aina se on kaatunut sairastumisiin, lakkoihin, milloin mihinkin.
Markin viesti ilahdutti minua, mutta myös huvitti. En ole nähnyt tätä Artavazd Peleshianin elokuvaa Me, mutta olen lukenut hänen teorioistaan. Katsoin elokuvan heti. Miksi juuri elokuva Me saa hänet ajattelemaan minua?
Päätin valita elokuvan Me Tampereen Carte blanchiini.
Artavazd Peleshian syntyi Armenian Gjumrissa 22. helmikuuta 1938 (muuten sama helmikuun päivä kuin omani). Hän opiskeli Vanadzorissa tekniseksi piirtäjäksi ja sen jälkeen Moskovan elokuvakoulussa VGIK:ssä. Hän on nyt 87-vuotias.
Artavazd Peleshian on kehitellyt montage-at-a-distance -teorian, jota kutsutaan myös kontrapunkti-montaasiksi. Hän on halunnut rikkoa perinteisen lineaarisen tavan yhdistää yksityiskohtia toisiinsa. Hän kutsuu sitä myös pallomaiseksi montaasiksi, jatkuvaksi liikkeeksi, jossa yksittäiset osaset ovat merkityksettömiä, vain kokonaisuudella on merkitystä. Elokuvaa katsoessa tulisi tiedostaa koko ajan kaikki elementit, nekin, jotka eivät juuri ole näkyvissä tai kuultavissa.
Osittain hänen teoriansa ovat aika kryptisiä: “Syntymä ilman synnyttäjää: kuvittele hirviö, joka tuhoaa ihmisen josta tuli tähän maailmaan. Tai ehkä se on prosessi, jossa toiset kuolevat sivuuttaen sen seikan että synnyttävät, kun toiset syntyessään sivuuttavat sen, että tappavat.”
Ymmärränkö tästä hitustakaan, mutta kun katson elokuvan Me olen hurmaantunut eikä mikään tässä kyselemättömässä kuvien ja äänien assosiatiivisessa riemusaatossa jää minulle epäselväksi. Elokuva heijastaa Armenian kautta koko ihmiskuntaa ja ihmiseksi syntymistä. Ehkä siinä on välillämme jotakin yhteneväistä, että pyrin siihen, että elokuviani tulisi katsoessa lukea myös lopusta alkuun. Minun montaasini on ennemminkin pään sisäistä. -
Belovy
The BelovsBelovin sisaruksetOhjaaja: Viktor KossakovskyTuotantomaa: VenäjäVuosi: 1992Genre: DokumenttiKesto: 59 minPirjo Honkasalon saatesanat:
Tiedän hyvin, että juuri nyt ei ole soveliasta näyttää venäläisten ohjaajien elokuvia; ei niidenkään, jotka ovat alusta asti vastustaneet Tsetsenian sotaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
Koska Viktor Kossakovsky vastusti Tsetsenian sotaa, hän joutui muuttamaan Pietarista Berliiniin. Hän ei ole voinut palata. Pietari on yhä hänen sydämensä kaupunki.
Me tapasimme IDFA:n (Amsterdamin elokuvafestivaalin) kilpailuelokuvien ohjaajien lounaalla 1993. Viktor oli nuori, laiha, ujo ja osasi vain välttävästi englantia. Kun häntä puhutteli, hän katsoi alaspäin, siveli polviaan ja hymyili. Hänessä oli vakavamielistä kujeellisuutta. Pidin hänestä ja hänen kilpailuelokuvastaan Belovystä. Belovy on Viktorin ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva. Viktor voitti Joris Ivens -palkinnon, minä en. Sittemmin tiemme ovat monien vuosikymmenien aikana risteilleet merkillisillä tavoilla. Emme silti ole toisillemme hyvin läheisiä ystäviä.
Halusin sisällyttää Belovyn Carte blanche -sarjaani Tampereella. Kukaan ei kuitenkaan löytänyt elokuvaan linkkiä, jotta olisin voinut katsoa elokuvan uudelleen. Muistoni Belovystä ovat siis kolmenkymmenen vuoden takaa.
Viktor on kuvaaja kuten minäkin ja olemme molemmat kuvanneet omia elokuviamme. Vielä Pietarissa asuessaan Viktorista kehittyi pienten aiheiden ja pienten resurssien mestari. Hän mm. kuvasi asuntonsa ikkunasta riemastuttavan elokuvan siitä, miten sama katu avattiin aina uudestaan samasta kohdasta. Hän teki elokuvan pojastaan, joka oli kaksivuotiaaksi asti elänyt kotona, jossa kaikki peilit oli peitetty. Elokuvassa Svyato poika näkee ensimmäinen kerran peilikuvansa.
Viktor menestyi, hänen olemuksensa muuttui reheväksi, parta kasvoi ja käytökseen ilmestyi isovenäläisiä sävyjä. Helsingin Taidehallissa hän julisti masterclassissaan, ettei suomalaisten ole lupa tehdä elokuvia Venäjällä. Suomalaisten ohjaajien vastaraivo oli armoton: Pietari on suomalainen kaupunki! Neva on suomalainen sana!
En tunne Viktoria tarpeeksi, että osaisin sanoa miten menestys häntä oikeasti muutti. Olemme molemmat olleet IDFA:ssa vakio-ohjaajia, juryissä, retrospektiiveissä, masterclasseissa, Joris Ivens -palkinnon voittajina ja IDFA-akatemiassa.
Törmäsin häneen varjoonsa Tokiossa 2009. Japanilainen tuottaja oli kutsunut neljä ohjaajaa eri maista tekemään oman elokuvansa Tokiossa ajatuksenaan näyttää japanilaisille, mitä on creative documentary. Viktor ja minä kuuluimme joukkoon. Kun tulin Tokioon ennakkotutkimusmatkalle, japanilainen tuottajani Ryota Kotani ilmoitti Viktorin kertoneen, että koska olen suomalainen, on minulla niin rutkasti rahaa, etten tarvitse ennakkotutkimusrahoja. Havaittuaan hämmästykseni Ryota Kotanin kasvoille levisi kauhu. Viktor oli käyttänyt minulle kuuluvat rahat kolmessa viikossa; olisivatkohan menneet japanilaiseen luumuviinaan. Elokuvaa hän ei koskaan tehnyt. Lähdimme oikean käteni ja tulkkini Miika Pölkin kanssa juomaan luumuviinaa omaan laskuun. Pakkohan tälle oli nauraa ja lämpimästi. Tokiossa syntyi kaikesta huolimatta elokuvani ITO.
Viktor alkoi haaveilla suurista elokuvista. Itse hän mainitsee esikuvakseen Godfrey Reggion elokuvan Koyaanisqatsi. Hän keksi sinänsä hienon aiheen: ¡Vivan las Antipodas! Hän tarkkaili huikaisevan hienoin kuvin maapallon keskipisteen lävistävien linjojen, antipodien, ääripäitä, kuten Kiinan Shanghaita ja Argentiinan Entre Ríosta. Näyttävästä elokuvasta en löytänyt ajatuksellista syvyyttä. Tarpeettoman ilkeästi voisin sanoa, että se oli elokuvalla maksatettu maailmanympärysmatka. Monet olivat eri mieltä; elokuva palkittiin useilla festivaaleilla. Myöhemmillä hienoilla elokuvillaan, pienimuotoisilla ja suureellisilla, hän on rakentanut maailmanmaineen.
IDFA:n perustaja Ally Derks jätti festivaalin 2017. Hän oli kutsunut Viktorin ja minut juhlimaan IDFA:n 30-vuotisjuhlaa ja lähtöään. Lahjana hänelle ohjaajat tekivät leikillisesti yhdessä pienen elokuvan. Viktor teki ensin ja minä jatkoin tietämättä mitä hän oli tehnyt. Hyvä siitä tuli. Ja sitten istuimme vieretysten kuuntelemassa, kun Iikka Vehkalahti piti terävän, villisti assosioivan ja hauskan puheen. Ja tässä minulla on tilaisuus sanoa, että Iikka Vehkalahti on tuntemistani edesmenneistä ainoita korvaamattomia ihmisiä, ja varmasti niin ajattelevat kaikki siinä salissa silloin olleet.
Niin, onko eettisesti oikein näyttää venäläisten ohjaajien elokuvia? Kuvatessaan viimeisintä elokuvaansa Architecton Viktor kuvasi droneilla ylhäältä Ukrainan betonitalojen raunioita. Kuten Viktor sanoo Deadlinen haastattelussa vuonna 2024: “Nämä rauniot nähdessäsi tiedät mistä suunnasta ohjukset tulivat ja kuka on syyllinen.”
