Tämän vuoden kotimainen retrospektiivi nähdään Jussi Hiltuselta, jonka lyhytfiktiot tutkivat isoja asioita, kuten katkeruutta, syyllisyyttä ja kostoa. Vuonna 1984 syntyneen ohjaajan elokuvia on nähty monilla Euroopan tärkeimmistä festivaaleista, ja onpahan hän pokannut Tampereellakin kansainvälisen kilpailun parhaan fiktion palkinnon. Hiltusen ensimmäinen pitkä fiktio Armoton maa saa ensi-iltansa tammikuussa.

Perintö-elokuvan nimi viittaa niin konkreettiseen, fyysiseen perintöön kuin aineettomaan maskuliinisuuden perintöön. Elokuva on hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeä rooli vanhemmilla on esikuvina ja arvojen välittäjänä. Millaisena näet suomalaisen miehen maskuliinisuuden? Onko stereotyyppinen, karski ”pojat ei itke” -kasvatus vielä voimissaan, vai onko näkyvissä laajempia murtumisen merkkejä?

Ei maskuliininen kasvatus ole kokonaan kadonnut. En ainakaan usko. Sellaisen sain käsittääkseni itsekin. Tietysti nykyään on trendikkäämpää ja hyväksyttävämpää olla lempeä ja rakastava isä. Siihen pyrin itsekin. Luulen että maskuliinisuus tulee meihin jo geneettisestä perimästä. Nelivuotiaan pojan isänä olen huomannut, että taisteluleikit kiinnostavat jo sen ikäisiä poikia. Ja mitä enemmän heitä yrittää estää, sitä enemmän he taistelevat.

Hiljaisen viikon käsikirjoituksen lähtökohtana oli ammuskelutapaus, joka sattui muutama vuosi sitten kotikaupungissasi Rovaniemellä. Elokuvan näkökulma on nerokas, sillä tekijän ja uhrien sijaan keskitytään sivullisten kokemuksiin. Miten lähdit työstämään näitä ”toissijaisen syyllisyyden” ja traumasta paranemisen teemoja?

Minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia päästä ampujan pään sisään, sivullisten kylläkin. Olin itse paikalla kun tuo ampuminen tapahtui, ja tiedän millaisia reaktiota sellainen kokemus voi aiheuttaa. Lisäksi oli enemmän kerrottavaa kun näkökulma oli sivullisten, elokuvasta tuli selviytymis- ei tuhoutumistarina.

Olet käsikirjoittanut itse myös uusimman lyhytelokuvasi Talvisydän, jossa keski-ikäinen taksikuski Eikka kipuilee oman perhekriisinsä kanssa ja yrittää samaan aikaan auttaa tyttärensä ikätoveria. Tyttö ei kuitenkaan mahdukaan siihen pelastamista kaipaavan viattoman neidon muottiin, johon Eikka hänet oli kuvitellut. Mistä sait idean tähän tarinaan?

Sain idean kun työskentelin vielä itse taksinkuljettajana ja halusin tehdä isä-tytärtarinan. Tuntui kiinnostavalta tehdä elokuva, jossa taksinkuljettaja tapaa tytön, joka tarvitsee apua, ja auttamalla tyttöä taksinkuljettaja voisi auttaa myös itseään. Tarinasta olisi riittänyt materiaalia myös pitkään elokuvaan, mutta olin jo ehtinyt päättää tekeväni lyhytelokuvan. Saa nähdä teenkö samasta asetelmasta vielä pitkän elokuvan. Halua kenties olisi, mutta voi myös olla, että on aika katsoa eteenpäin…

Ensimmäisen pitkän elokuvasi Armoton maa ensi-ilta on tammikuussa. Millainen kokemus kokoillan elokuvan tekeminen on ollut lyhäreihiin verrattuna?

Pitkää elokuvaa tehdessä tajusin, että tähän olen pyrkinyt koko ajan. Aikaa ja resursseja oli enemmän. Se oli mahtavaa. Elokuvan tekeminen sinänsä ei juurikaan eronnut lyhäreiden tekemiseen verrattuna.

Armotonta maata kuvaillaan ”nordic westerniksi”. Onko tämän päivän lappi nykyinen villi länsi? Tällaisen mielikuvan voisi taikoa, kun miettii poliisin, sairaanhoidon ynnä muiden yhteiskunnallisten palveluiden keskittämistä yhä kauemmaksi raja-alueista.

Se voi olla. Tai sitten ei. Veikkaan, että Lapin pikkukylissä tapahtuu paljon sellaista, mitä emme koskaan saa tietää. Tosin sellaista voi tapahtua yhtä lailla myös kaupungissa. En silti tiedä, onko Lappi varsinaisesti mikään villi länsi, mutta elokuvaa tehdessä oli helppoa väittää niin.

Tarkoittaako Armoton maa sitä, että siirryt kokonaan pitkien elokuvien pariin, vai onko myös lyhäriprojekteja yhä kehitteillä?

Ei tarkoita. Tosin ei minulla itselläni tällä hetkellä ole lyhytelokuvaa kehitteillä, mutta jos vastaan tulisi aihe joka sytyttäisi todella, ei olisi väliä, tulisiko siitä pitkä vai lyhyt elokuva.